Mitä mie tekisin
Urosrodemme alkoi 8 vuoden jälkeen osoittaa pitkästymisen oireita. Ruoka kyllä olisi maistunut, eivätkä pitkätkään lenkit ollleet vastenmielisiä paitsi sateella, mutta leikkiminen ja telmiminen eivät oikein kiinnostaneet. Kun vierailevia koiratähtiä tuli kylään elo oli virkeämpää, samoin kodin vahtiminen oli hyvin hallinnassa. Riistaverisyyttä tällä boheemilla porvarilla eli Bobolla ei ole paljon ollutkaan, joten satunnaisesti tavatut hirven tai jäniksen jäljet metsälenkeilllä eivät johtaneet sen enempään. Aikaisemmat spontaanit juoksuharjoituksetkaan eivät kiinnostaneet. Johtopäätös oli ilmeinen: Kaveri tarvittaisiin.
Olimme Bobon myötä tykästyneet rhodesiankoiriin, joten etsintä alkoi Suomen ridgeback-yhdistyksestä ilmoittamalla, että meillä olisi tarjota koti koiralle. Melkein paluupostissa tuli vastaus, että erään nuoren nartun omistaja oli tullut siihen tulokseen, että aika ja energia ei millään riittänyt rhodesiankoiran tarpeisiin ja kodinvaihdosta voitaisiin keskustella. Ridgeback-yhdistys toimi kiitettävän aktiivisesti selvittäessään sekä luovuttavan että vastaanottavan kodin olosuhteet ja erityisesti meidän kykymme vastaanottaa terve, mutta keskenkasvuinen ja hyvin energinen koiratyttö.
Asioista päästiin helposti yksimielisyyteen, joten lupasimme ottaa Ziran kuukauden koeajalle. Oli jännittävää tavata Zira koirapuistossa ensimmäistä kertaa ja seurata myös Bobon suhtautumista lajikumppaniin. Bobo ei ole erityisen ulospäinsuuntautunut, eikä koirapuiston aitaukseen astuminen olisi kiinnostanut pätkääkään. Ziran kohtaaminen tuntui välttämättömälle pahalle, mutta pienet juoksukisat sentään otettiin. Niinpä sitten lähdettiin 400 km:n taipaleelle kotia kohti kaksi rodea takapenkillä. Matka sujui kahden pysähdyksen taktiikalla hämmästyttävän hyvin: Ei nahistelua (takapenkillä), ei vatsavaivoja, ei oksentelua. Helppo nakki.
Melkein yhtä eleettömästi sujui taloksi asettautuminen. Olin varta vasten rakentanut tulokkaalle sohvamaisen makuupaikan, mutta eihän se tietenkään kelvannut ja neiti ilmaantui viimeistään puolilta öin hiljaa hiipimällä keskellemme. Bobo sentään älysi tavallisesti mennä omalle makuupaikalleen.
Ei mennyt kuin pari päivää uuden tulokkaan kotiutumiseen. Bobo oli lievästi loukkaantuneen oloinen vähän pitempään ja halusi omaa rauhaa ärähtelemällä, kun neiti lähenteli liikaa. Muutaman päivän kuluttua rinnakkaiselo alkoi sujua hyvässä hengessä. Vähitellen myös Bobo alkoi kiinnostua ajoittaisista leikkituokioista ja piristyi selvästi. Kun koiria vertaili keskenään kävi myös selväksi, että Bobo oli hieman pyöristynyt. Ei mitenkää sairaalloisesti, mutta koska Ziran ruokintaan kasvavana koirana piti kiinnittää erityistä huomiota, joutui Bobokin ruokatarkkailuun. Sitä paitsi kun kaksi koiraa kilpailee siitä, kumpi tyhjentää kupin nopeammin, ei kilpailu ainakaan vähennä ahneutta.
Rakkkautta ilmassa
...
