tiistai 21. marraskuuta 2017

Tekstiilitaiteilua




Eteläisen tähtitaivaan pyyhe

Ostin Gambiasta, Albertin torilta, Banjulista mustan rantapyyhkeen, koska oma pyyhe jäi kotiin ja hotellista olisi saanut vain Pekingin? olympialaisten nimikkopyyhkeitä olympiarenkaineen ja kiinankielisine teksteineen. Muuten ihan hyvä pyyhe varmaankin, mutta väri oli räikeä punainen ja raidoitus vitivalkoinen. Epäilin, että ensimmäisen rantakäytön jälkeen ainakin valkea väri olisi muuttunut muuksi.

En sitä mustaa pyyhettä kuitenkaan tarvinnut, kun rantaelämä onneksi jäi vähäiseksi. Katselin pyyhettä kotona, eikä se oikein silmää miellyttänyt -oli kovin synkkä. Gambiassa olin käynyt pienessä Tanjin kylämuseossa ja ihaillut heidän kudonta- ja batiikkitöitään, myös värjäystekniikka oli kuvailtu yksityiskohtaisesti. Niinpä sitten aloin soveltaa.

Tuiki tuiki tähtönen

Aiheeksi valitsin tähtikuvion, koska mustalle taustalle se sopisi hyvin. Kuvio taas saisi olla horoskooppikuvio, siitähän voisi myös ennustaa tarvittaessa. Kaksosten tähtikuviosta ja - tarusta löytyy tietoa vähintään riittävästi, kuvio on sopivan mallinen pyyhkeeseen ja helposti tunnistettava. Päätähdet Castor ja Pollux ovat pohjoisen taivaan kirkkaimpien tähtien joukossa.

Ylllätysmomentti

Batiikkitekniikkaa harkitsin aluksi, mutta päädyin yksinkertaisuuden vuoksi kuitenkin valkaisutekniikkaan. Ennestään tiesin, että valkaisutekniikalla lopputulos on yllätyksellinen, todennäköisesti valkaistavat kohdat eivät olisi valkoisia, vaan jotain aivan muuta. Kokemusta tahattomasta valkaisutekniikasta oli tullut harmaasta lasketteluasusta, joka pesujen myötä muuttui vähitellen vaaleanpunaiseksi.

Kloriittia on jokaisessa kaupassa ja työkaluina toimisivat tiukka keinokuitusivellin ja injektioruisku. Aluksi ajattelin, että tähdet saisin tehtyä sitomalla kuminauhalla pyyhkeeseen pusseja, jotka sitten kastelisin kloriitissa mustan värin liuottamiseksi. Kokeilin vanhaan froteepyyhkeeseen ja kumma kyllä lopputulos ei ollut tähtimäinen vaan kehämäinen.

Antivärjäystä

Varsinainen työ eteni siten, että merkitsin pyyhkeeseen tähtien sijainnin maalarinteipin paloilla ja kun kuvio oli valmis irroitin teipinpalat yksi kerrallaan ja töpöttelin kloriittia merkittyyn paikkaan. Koska kuviossa on monen kokoluokan tähtiä, tarvitsin paperille piirretyn kaavion kuviosta, jotta tähtien suhteet tulisivat oikein. Tähtien väliset linjat tein ruiskuttamalla kloriitta ohuena suihkuna injektioruiskulla. Tähtikuvion merkin tein siveltimellä. Annoin kloriitin vaikuttaa viitisen minuuttia ja huuhdoin runsaalla vedellä. Linkosin pyyhkeen ja kuivasin rummussa.



Lopputulos on makuasia, mutta omasta mielestäni siitä tuli aika dramaattinen ja mustan alta paljastunut oranssi sopii hyvin työn luonteeseen. Joitakin pieniä roiskeita on siellä täällä, mutta ne vain lisäävät tähtitaivaan elävyyttä ja taiteellista vaikutelmaa. Kuva ei tee oikeutta työlle, jonka koko on n. 90 cm x 120 cm

Kuinka tätä tekniikkaa voisi kehittää? Injektioruisku saisi olla suurempi, minulla oli vain 100 ml:n ruisku ja joitakin tähtien välisiä linjoja vetäessa kloriitti loppui kesken. Muuta en muuttaisi.

Huomioitavaa

Kloriitin kanssa pitää olla tarkkana. Se ei ole hyväksi iholle ja silmätkin on syytä suojata. Kloriitti haurastuttaa esim.  villaa ja silkkiä, mutta keinokuitujen väreihin se ei kunnolla tehoa. Värjäysalustana olisi hyvä olla jokin imevä materiaali, esimerkiksi vanha matto. Antivärjäys kannattaa tehdä kylpyhuoneessa, tai ympäristö on suojattava hyvin. Hauskoja efektejä syntyy myös vaatteisiin, jos pisarakin kloriittia pääsee vähän aikaa vaikuttamaan.

tiistai 7. marraskuuta 2017

Savolaiskarria

Siideri alkaa hiukoa jossain vaiheessa ja silloin alkaa tehdä mieli mausteista ruokaa.
Tällä kertaa päädyin curryyn, sehän on yleinimitys intialaistyyppisille kastikkeille. Niitä on tullut maisteltua siellä sun täällä ja ohjeitakin on netti pullollaan. Kun ruoanlaitto on kuitenkin taidetta, eikä monistamista kehittelin tämän curryn aurinkokuivatun tomaatin pohjalle, sillä silloin curryyn saa hapokkuutta ja umamia luontaisesti. Lisäksi soseutettu aurinkokuivattu tomaatti muistuttaa maultaan tamarinditahnaa, jota joissain curryissä käytetään, mutta jota pitäisi lähteä etsiskelemään erikoismyymälöista.

Siispä ainekset:

Lihaa puolisen kiloa suikaloituna mieltymysten mukaan: kanaa, porsasta, nautaa, lammasta. Vaalea liha kypsyy tummaa nopeammin.

Öljyyn säilöttyä aurinkokuivattua tomaatti 200g
Neljä valkosipulin kynttä
Juustokuminaa 2 tl
Neilikkaa 1/2 tl
Korianterin siemeniä 1 tl
Fenkolin siemeniä 1/2 tl
Kardemumman siemeniä 1/2 tl
Tuoreita chilin palkoja tulisuusmieltymysten mukaan 1-3 kpl
Kaksi sipulia
Mustapippuria 1/2 tl
Suolaa
Kasvislientä kuutiosta 1/2 l
(Savuaromia tai savuista grillikastiketta 2 rlk, vaihtoehtona 1 rlk hunajaa)

Kuumenna vajaa ruokalusikallinen ruokaöljyä kasarissa miedohkolla lämmöllä. Lisää silputtu chili ja anna kypsyä n minuutin ajan. Lisää jauhetut mausteet sekoitellen. Kypsennä 2 min. Mausteseos palaa helposti. Jos savu nousee on aloitettava alusta. Siirrä kypsennetty mausteseos syrjään ja lisää 1 rlk öljyä.

Silppua valkosipulinkynnet ja sipulit. Kypsennä silppua kolme minuutti varovasti. Älä anna ruskistua.

Laita tehosekoittimeen aurinkuivatut tomaatit ja vähän niiden öljyä, kypsä sipulisilppu, kypsä mausteseos sekä 1/2 tl suolaa. Jauha massaksi ja lisää kasvislientä siten että muodostuu löysähkö kastike. Tandoorityyppisen curryn ystävät lisäävät mausteisiin sekoitusvaiheessa vielä savuaromia tai savuista grillikastiketta 2 rlk. Laita kastike uuniin sopivassa padassa 150 asteeseen.

Ruskista liha vähäisessä öljyssä ja lisää curryn sekaan uuniin.

Anna hautua tunnin verran, Lisää tarvittaessa kasvislientä. Jos lisäsit grillikastiketta tai hunajaa, kastike saa tummahkon värin uunissa.

Valmista riisi. Käytä sellaista jasmiiniriisiä, jonka keittoaika on vähintään 15 min. Lisää keittovaiheessa riisiin 1/tl kurkumajauhetta ja hieman suolaa. Pikariiseissä ei ole makua.

Tarkista curryn maku. Yleensä juustokuminaa joutuu hieman lisäämään.

Curryn ja riisin kanssa maistuvat nan-leivät ja maustamaton jogurtti. Korianterin ystävät silppuavat curryn pinnalle tuoretta korianteria.

Siideri ei oikein sovi tähän ruokajuomaksi. Sensijaan esimerkiksi iisalmelainen IPA käy mainiosti.

torstai 12. lokakuuta 2017

Luomusiideriä

Pari vuotta sitten omatekoista omenamehua tuli niin paljon, ettei se mahtunut pakastimeen. Oli keksittävä ratkaisu säilömisongelmaan. Aiemmin yksi mehupullo oli jäänyt vajaaksi viikoksi huoneenlämpöön ja alkanut itsekseen käydä. Join sen kuitenkin poiis, eikä maku ollut hullumpi. Tästä oli helppo laajentaa ajattelua säilöntään.

Koe oli yksinkertainen. Parikymmentä litraa omenemehua elintarvikeille tarkoitettuun saaviin ja kansi päälle. Ajattelin kyllä, että lopputuloksena on luultavasti kaksikymmentä litraa omenaetikkaa, mutta terveellistähän sekin on.  Käyminen alkoi hitaasti, nähtävästi luonnonhiivojen lisääntyminen on aika maltillista. Käyminen kuitenkin jatkui pitkään, ehkä pari kuukautta, eikä lopputulos muistuttanut ollenkaan etikkaa, vaan lähinnä keskeneräistä, rutikuivaa, hapokasta viiniä. Joulun aikoihin siitä sitten sekoiteltiin kanelin, neilikan, vaniljan ja sokerin kanssa kuumaa glögiä, eikä makua voinut moittia, vaikka mausteet olivatkin pääosassa.

Rodesian koira on lähes meripihkan värinen, niinkuin omenamehukin


Vein saavin viileään kellariin ja vasta keväällä tuli mieleen, että jotain sille pitäisi tehdä. Vieläkään omenaviinietikkaa ei saatu, vaan melko kirkasta viinimäistä juomaa, jonka alkoholipitoisuus oli siideriksi vähä turhankin korkea 8. Pullottelimme juoman siten, että litraa kohden viiniin lisättiin sokeria suunnilleen teelusikallinen. Tarkoituksena oli saada jälkikäymisen avulla kuplivuutta siideriin.

Kesän mentyä oli todettava, että sokeria olisi pitänyt olla enemmän, kuplia ei juurikaan syntynyt. Pidän poreilevasti siideristä, joten oli ostettava hiilihapotuslaite. Nyt sekoitan desin verran sokerilientä litraan siideriä ja hiilihapotan juoman ennen nauttimista. Hiilidioksidin  ja sokeriliemen lisäys eivät tietenkään ole kovin puhdasoppisia menetelmiä, mutta toisaalta lopputulos on oman suuni mukainen, lievästi poreileva, hieman samea, pehmeän hapokas, selvästi omenalle maistuva juoma, johon ei ole käytetty sufideja, happamuuden säätöaineita, keinotekoisia aromeja, triglyseriidihappoja, E-635:ta, sulfaatteja, fosfaatteja, nitriittejä ja atsovärejä. Edes maha ei mene sekaisin!!!

tiistai 10. lokakuuta 2017

Kiinalaista postia

Säikähdin, kun Kiinasta oli tullut sähköpostia: Siinä herra Lee ilmaisi huolensa siitä että tilaamani tuote oli kylläkin saapunut määränpäähän, mutta pysähtynyt sinne. Herra Lee pyysi minua ilmoittamaan, jos tuote ei olisi saapunut perille kahden päivän kuluessa.

Vähän aikaa piti rauhoittua ja miettiä mistä on kyse, kun en muistanut herra Leetä tavanneeni. Sitten alkoi muisti palata pätkittäin. Olin tilannut Kiinasta kännykän suojakuoren 4 euron hintaan pari viikkoa sitten. Kilpailukykyni kuluttajana on heikentynyt viimeisen vuoden aikana Kiky-sopimuksen vuoksi ja sen takia minun pitää nyt säästää kuluttajana n. 600 euroa vuodessa päästäkseni jälleen normaaliin kotimaiseen kulutukseen. Tämän säästätavoitteen saavuttamiseksi pitää nyt etsiä kotimaisia toimittajia edullisempia vaihtoehtoja ja herra Leen kauppa on yksi niistä.

Rauhoittumisen tuloksena muistin, että nyt on tiistai, jolloin posti ei kulje ja herra Lee oli nähnyt varmaan seurantajärjestelmästään, että paketti pysähtyi. Kirjoitin kuvitteellisen vastauksen herra Leelle: Arvoisa Mr Lee. Kiitoksia huolenpidostanne, mutta syy toimituksen pysähtymiseen ei ole teissä ja luultavasti paketti saapuu parin päivän sisällä. Meillä Suomessa posti nyt vain ei tule viikonloppuisin tai tiistaisin toisin kuin teillä siellä Kiinassa. Ehkäpä voisimme saada teiltä päin kehitysapua tähän ongelmaamme. Pahoitteluni tilanteen johdosta ja terveisiä sinne päin.

En kuitenkaan lähettänyt selittelyä herra Leelle, kun vähän hävetti. Jos suojakuoret tulevat tällä viikolla, anna viiden tähden palautteen herra Leen kaupalle.

Tässä yhteydessä muistui mieleen syy suojakuorien tilaukseen. Olin tilannut kotimaiselta suurelta teleoperaattorilta kännykän, koska sen nimi oli hyvä ja harrastuksiin liittyvä Moto g5. Netistä tilasin ja tilausvahvistus tulikin sähköpostiin heti, mutta sitten ei muuta kuulunut päiväkausiin. Ajattelin, että jotain sekaannusta on tapahtunut, kun yleensä nettikaupassa tilaajalle tulee tieto tavaran liikehdinnästä. Rohkenin soittaa operaattorin palvelupuhelimeen, koska vanhan kännykän akku alkoi olla viimeisillään. Vartin hissimusiikkijakson jälkeen Masa-niminen henkilö vastasi ja hänellä oli ohjekin tilanteeseen: Hei, sun kannttais soittaa ton kännyn maahantuojalle, ne varmaan tietää, missä sun kapula on. Tosin Masa ei osannut antaa puhelinnumeroa, eikä ollut aivan varma oliko maahantuoja Motorolan vai Lenovon, sillä molemmilla merkeillä tuota tilaamaani kännykkää oli myynnissä.

Enpä viitsinyt ryhtyä salapoliisin työhön maahantuojan ja puhelinnumeroiden löytämiseksi ja aikanaan, parin välivaiheen jälkeen puhelin tuli kuin tulikin. Sinänsä Moto g5 on kelpo kapula, tunnistaa sormenjäljet ja muuttuu kohtalaiseksi kameraksi, kun sitä ravistelee, taskulamppukin syttyy heilautuksesta. On se hienon näköinenkin, oikein kullattu. Ainoa hankaluus toistaiseksi on ollut nano-pinnoite. Ilmeisesti tästä nanosta johtuu, että luuri on todella liukas. Hiihtoliiton kannattaisi kysellä valmistajalta, miten kitka saadaan poistettua tai voisihan niitä kännyköita liimailla rivin suksen pohjiin luistoa antamaan. Kun itse tarvitsin pitoa, enkä luistoa, päädyin tilaamaan kuoret herra Leeltä.

Nanon takia siis jouduin ihastelemaan herra Leen huolenpitoa 4 euron asiakkaastaan ja kummastelemaan kotimaisen puhelioperaattorin rentoutta.

maanantai 9. lokakuuta 2017

Siideriä






Nolottaa. Omenia ja päärynöitäkin on taas kypsynyt puihin ainakin sata kiloa ja sinne ne mätkähtelevät maahan, kunnes ne kärrätään metsään maatumaan. Pieni osa menee omenapiirakkaan, pieni osa soseeksi, pieni osa tuoreena kulutukseen, mutta suurin osa  menee rusakoiden, hiirien ja kastematojen kulutukseen.

Joitakin vuosia sitten kehittelin kuitenkin ajatuskulkua siihen suuntaan, että juomalla omenat olisi helpompi laittaa kiertoon ja aina parempi, jos tuohon juomaan saisi inspiroivia elementtejä käymisen avulla. Kun nyt näyttää sille, että tuo kokeilu onnistui, siitä voin kertoa muillekin. Blogien luonteeseen ei kai kuulu pieleen menneitten kokeilujen esittely, vaikka niitä vasta riittäisikin.

Yksinkertaistaen: Liitin lehtikuusirimoja ruostumattomasta teräksestä tehtyjen vanteiden avulla sylinteriksi. Muotoilin männän vankoista kuusilankuista. Kiinnitin männän pallonivelen avulla kierretankoon ja tein kierretangon päähän vääntövarren. Sylinterin pohjan tein myös lehtikuusirimoista ja alimmaiseksi nikkaroin matalaseinäisen altaan. Tämän koneiston liitin vankkaan lankkurunkoon. 

Hedelmät pitää jotenkin murskata, muuten mehun saanti jää vähäiseksi. Edellisessä kappaleessa kuvattu siideriprässin tekemiseen löytyy erilaisia ohjeita vaikka kuinka paljon ja valmiita prässejäkin on kaupan. Myös omenien murskaamiseen on tarjolla valmiita koneita ja rakennusohjeita, mutta itse tämäkin piti tehdä. Joskus kylläkin tuntuu sille että varsinkin pään seinään hakkaaminen on tehtävä DIY-periaatteella.

Kun murskattavaa olisi vähintään kymmeniä ellei ei satoja kiloja, ajattelin että konevoimasta olisi hyötyä. Omenamurskeen tulisi olla riittävän hienorakeista mehun irrottamiseksi ja murskauksen pitäisi käydä kohtuullisen nopeasti. Valmiista kotitalouskoneista lihamylly olisi toiminut, mutta hitaanpuoleisesti kokeilun perusteella. Tehosekoitin tekee liiankin ohutta mursketta ja epäilin sekoittimen kestävyyttä.

Mietintä oli vielä vaiheessa kun puutarhassa tuli tarvetta oksien murskaamiseen. Oksia murskaimeen syöttäessäni lamppu alkoi valaista pääkopan sisustaa: Jos oksat murskaantuvat, niin käy omenillekin. Siispä syöttösuppilo täyteen omenia, sanko alle ja kone käyntiin. Koneen käynnistymisen lisäksi ei sitten muuta tapahtunutkaan. Omenat pyörivät murskausterien yläpuolella, mutta terät eivät niistä saaneet otetta.

 Pitäisi siis olla terät, jotka omenan pyöreään pintaan purevat. Lastuavassa, kovaäänisessä puutarhahakettimessa sellaiset olisivat, mutta mahdollisesti epäonnistuva haketinkokeilun hinnalla ostaisi ainakin 300 litraa valmista mehua. Nyt avuksi tuli kierrätyksen jalo aate. Kierrätyskeskus suostui myymään nimelliseen hintaan hakettimen, jonka moottori toimi, mutta käyntiääni muistutti sepelimyllyä. Pikaisen tarkastelun perusteella näytti sille, että laitteen terälevy oli murtunut ja otti kiinni  koneen seinämiin. Pienen oikomisen ja hitsailun jälkeen koneen ääni muuttui hiljaiseksi hurinaksi ja ainakin pikkuoksista tuli hienoa silppua. Kun sitten syötin koneen kitaan pari omenaa, ne muuttuivat sekunnissa raasteeksi. 


Silppuri, prässi ja raaka-aine

Silppuri vaati vielä huolellisen puhdistuksen ja tuotantokoneisto olikin koossa. Itse tuotanto on yksinkertaista: Omenat puusta pressulle, pressulta silppuriin, silppu harsokangaspussiin ja pussi prässiin. Prässissä mehu puristetaan erilleen ja lopputuloksena on rodesian koiran väristä mehua ja kuitumaista omenapuristetta.

Prässi varastoinnin jälkeen, ennen pesua

Omenaraaste harsopussissa

Suurimmat omena pitää halkaista ennen silppuamista

Tämä ei ole karhunkakkaa, vaan puristettua omenaa ja päärynää, jonka voisi vielä kuivata ja jauhaa ravintolisäksi

Siinä sitä lirisee, kymmenestä kilosta omenia saa 6-7 litraa mehua

Entä se alussa luvattu siideri? Alunperin siideri tarkoittaa omenamehua, oli se sitten käynyttä tai ei.  Pitihän tätäkin käyttää, vieläpä luonnonhiivoilla, ilman lisäaineita, mutta se on toisen jutun aihe.

lauantai 7. lokakuuta 2017

Mopolla etelänmatkalle

Joskus on hyväksi katsella vähän ympärilleen ja surffaamalla pääsee pitkälle tässä katselussa. Kun ajokelitkin näyttivät vaihtuvan kesäkuun mainioista heinäkuun alun loistaviin, oli aika tutustua naapureiden moottorikulttuurin tarjontaan. Kiinnostavimmaksi tapahtumaksi valikoitui Moto-Unicin sivuilta Laagnassa järjestettävä ida-Viru Moto -tapaaminen 7.-9. Heinäkuuta. Kun vielä sivuston ylläpitäjä ystävällisesti päivitti ohjelman englanniksi, tarvitsi vain ilmoittautua ja varata lauttaliput. Tapahtuman osallistumismaksu olisi 40 e ja siihen kuuluisi telttapaikan ja ohjelman lisäksi kaksi illallista, kaksi aamupalaa, lounas, kehystetty ryhmäkuva ja vierailujen pääsymaksut. Ei paha.


07263340.JPG

Menopeliksi valitsin viissatasen Honda Silverwingin vuodelta -81, koska järjestäjät toivoivat kaksipyöräisiltä vähintään 35 vuoden ikää tai vaihtoehtoisesti valmistusmaalta suunnitelmatalouden juuria kuten Tsekkiä, Unkaria, DDR:ää tai Venäjää. Wingiin olen oppinut luottamaan yli 70 000 kilometrin matkalla ja pidän sen ominaisuuksista ja omituisuuksista.

Vanhaa ja uutta tekniikkaa

Kokeilumielessä varustin Wingin tankoon kiinnitettävällä, Celly-merkkisellä kännykkäkotelolla ja kännykkää samanmerkkisellä 2,4 A:n pikalaturilla. Ostinpa tupakansytinpistokkeen virtaa varten, mutta sitä paikalleen sovitellessani sivukoteloon huomasin sellaisen jo ruuvailleeni paikalleen kypäräpuhelimia varten kymmenisen vuotta aikaisemmin. Kumma kyllä sytytinpistoke toimi edelleen, vaikka sitä ei ollut käytetty yhdeksään vuoteen.

Lähtöaamuna puoli kuudelta tuli katsottua kalenteria tarkemmin kuin lämpömittaria ja varustus oli kalenterin mukainen. Puolivälissä matkalla Helsinkiin, ensimäisellä taukopaikalla Pertunmaan Kuortissa nivelet eivät olleet aivan vetreimmillään, sillä lämpötila oli ollut koko parituntisen etapin ajan alle kymmenessä asteessa. Jo virta-avaimen käsittely horkkaisilla sormilla tuotti vaikeuksia puhumattakaan pyörän päältä nousemisesta. Pienen odottelun jälkeen sylinterien lämmössä, sain kuitenkin tankattua pyörän ja itsenikin.

Makasiiniterminaalille tullessani lämpötila oli jo noussut miellyttäväksi, eikä erityiskuvioita tarvittu laivaan astumisessa. Olin valinnut punaiset laivat hinnan ja nopeuden perusteella, eikä nouto-delin ruokakaan ollut hullumpaa, paahdetut sellerinvarret kaalikääryleiden kanssa olivat maukkaita. Lauttamatka meni rattoisasti turkulaisen harrikkakuskin kanssa tuumaillessa. Hän oli menossa Narvan Motofest -tapahtumaan.

Viron valtatiellä

Noin kaksisataa kilometriä valtatie ykköstä Tallinnasta Laagnaan, 12 kilometriä Narvasta länteen, sujui mukavasti, mutta tylsiä ajettaviahan nämä Baltian päätiet ovat: suoraa jollotusta vähin laaksoin ja kukkuloin. Niinpä oli mahdollista tutkia uuden kännykkätelineen ja laturin toimintaa. Puhelimen kosketusnäyttö toimi kotelon läpinäkyvän muovin läpi aika hyvin, mutta vain paljaalla sormella, ajohanskalla tökkien ei ollenkaan. Jonkinlaista akrobatiaa aiheutti vasemman käden hanskan riisuminen, puhelimen tökkiminen sormella ja tiukahkon hanskan pukeminen ilman oikean käden apua. Lisäksi kotelon muovi naarmuttuu helposti.

Kotelon sulkeva vetoketju lienee vesitiivis, mutta kun kännykkään yhdistetään kuulokkeen johto, pitää vetoketju jättää raolleen. Epäilenpä, että sateisella säällä vesi löytää tiensä raon kautta puhelimen sisuskaluihin. Tosin Xcoverini pitäisi olla vesitiivis. Ainakin se ja Here-karttasovelluksen täti opastivat minut läpi lokakuisen, sateen jälkeisen Bangkokin, iltahämärissä, vasemmanpuoleisessa liikenteessä ja välillä 8 kaistan yli ryhmittyen kevarilla, joka oli hitusen liian leveä autojonojen välissä puikkelehtimiseen.

Tehokkaan kännykkälaturin ja tiiviin kotelon yhteistyö ei toimi. Varttitunnin latauksen jälkeen kännykkä ilmoittaa lopettavansa latauksen akun ylikuumenemisen vuoksi. Palovammoja ei aivan syntynyt kädellä lämpöä kokeillessa, mutta muoviosat olisivat varmaan pian kärsineet. Osasyynä kuumenemiseen on suuren latausvirran lisäksi kotelon nerokas rakenne: kännykkä nimittäin kiilataan koteloon liiviisti istuvaksi vaahtomuoviliuskoilla, jotka ovat samaa ainetta kuin retkipatja, siis eristävät lämpöä oikein hyvin. Harmittelin, ettei teholatausta tullut testailtua jo Kuortissa, olisivat sormet pysyneet lämpiminä kännykkäkotelossa. Latausongelma ratkesi siirtämällä kännykkä väljään tankkilaukkuun. Puritaanit sanovat kännykkäongelmiin, että mitä joutavaa, paperikartoilla on pärjätty ennenkin. Niin minäkin ajattelin siihen saakka, kun eräällä reissulla aivan oudossa paikassa, trooppisessa kaatosateessa, kartan paperi palautui selluloosamössön olomuotoon.

Liikenne soljui varsin sopuisasti ja suvaitsevaisesti. Tämän näki esimerkiksi siitä, että päällystetöiden osuuksilla motoristit pääsivät autojonojen ohi ilman sen kummempia autoilijoiden mielenilmauksia tai tööttäyksiä. Tosin uuden ja vanhan päällysteen pitkittäinen korkeusero aiheutti hieman ylimääräisiä liikkeitä omalle kaistalle palatessa.

Heimoveljien hoteisiin

Laagna on pieni kylä vähän Narvasta länteen ja siellä on idyllinen kylpylä-hotelli, jonka nurmelle oli kokoontunut hieman yli kaksisataa motoristia vanhoine menopeleineen. Vastaanotto oli ystävällinen ja ihmeekseni Silverwingini herätti kiinnostusta virolaisissa, vaikka se ei niin harvinainen meillä olekaan. Syykin selvisi: 70-80 luvun japanilaisia ei paljon Virossa ole, sillä uutena niitä ei ole tuotu lainkaan ja 90-luvulta lähtien japanilaisten tuonti on kohdistunut uudempiin malleihin. Toisaalta teknisesti suuntautuneita vanhan tekniikan harrastajia kiinnostivat Hondan erikoiset ja valmistusaikanaan edistykselliset ratkaisut.

Olin ilmoittautunut tapahtumaan jälkijättöisesti ja ajattelin, että katon alle en enää sovi. Jaettuun hotellihuoneeseen olisi kuitenkin vielä mahtunut, mutta kun ilta oli ollut lämmin, kyseessä oli heinäkuun 7. päivä ja tuntemattomien huonekumppaneiden kuorsaustaidot eivät olleet tiedossa, päätin majoittua telttaan. Tämä oli virhe.

Ilta kului rattoisasti jutustelun, kylpemisen, saunomisen, uimisen, syömisen ja juomisen parissa. Ajatusten vaihtokin onnistui enimmäkseen suomeksi. Vanhojen moottoripyörien harrastajat virossa ovat enimmäkseen sitä ikäluokkaa, joka on opetellut suomea televisiosta ja osa oli ollut töissäkin Suomessa. Mukavaa oli huomata, että mukana oli myös lapsiperheitä ja nuoria moottorikulttuurista kiinnostuneita. Minun mielestäni erikoinen, mutta mukava piirre oli myös se, että kaupallisuus oli minimissään: minkäänlaista myyntiä ei ollut. Ei metrilakua, ei makkarakojuja, ei olutjuottoloita, ei nahkatuotteiden kauppiaita. Järjestäjät olivat ilmoittaneet etukäteen, että olutta ym. saapi juoda ihan luvan perästä ja ruoan yhteydessä eri toten, mutta juomat on tuotava itse mukana. Periaate sopi minulle, sain mitä tilasin.

Hengen nostatusta

Avajaisillan ohjelma koostui ilmeisesti mieltä kohottavista puheista, jotka eivät minulle eestinkielisinä oikein avautuneet ja monenmoisista eri-ikäisten neitosten tanssiesityksistä. Sitten soitettiin tietysti Rock and Rollia klassiseen tyyliin, mutta ei aamuyön puolelle. Nukkuminen teltassa alkoi oikein leppoisasti kahden päällekkäisen makuupussin sisällä. Kahden aikoihin alkoi sitten vilu hiipiä pusseihin ja aamuyöstä oli pakko pukea päälle ajovarusteita lukuunottamatta koko mukana ollut karderobi. Aamu toi auringon ja lämmön. Aamupuurolla joku totesi lämpötilan yöllä käyneen lähellä nollaa.

Hampaita teltan luona pestessä huomioni kiinnittyi läheiseen pikkutelttaan ja sen lähelle parkitettuun polkupyörään. Kohta asukaskin kömpi ulos ja hän osoittautui nuorehkoksi neitokaiseksi. Kontrasti alueen muun porukan habitukseen ja kulkuneuvoihin oli huomattava ja osoittautui, että että tyttö oli Israelista kuukauden fillarikierroksella Baltiassa. Sanoi tulleensa edellispäivänä ja etsineensä rauhallista yöpaikkaa. Yllätys oli ollut melkoinen, kun nurmikolle oli iltapäivällä alkanut puksutella mitä kummallisempia kaksi- ja kolmipyöräisiä vielä kummallisempine kuskeineen. Hyvin oli kuitenkin nukuttanut ja neitokainen yöpyi vielä seuraavankin yön teltassaan, oli kuulemma turvallinen tunne tässä seurassa?!?

Lippu salkoon

Lauantain ohjelma alkoi lipunnostolla ylevine puheineen, joista hieman pääsin perille vieressä kuunnelleen pariskunnan tulkkauksen ansiosta. Lähdettiin moottorimarssia kohti Sillamäkeä. Siellä pääsi tutustumaan hienon puiston ympäröimaan, neuvostoaikoja taltioivaan museoon ja kuulemaan paikallisen asukkaan kertomuksia Sillamäen menneisyydestä ja nykyisyydestä. Sain englanninkielisen opastuksen henkilökohtaisesti, kun muut kuuntelivat jutut viroksi tai venäjäksi. Mielestäni tämäkin kuvasi tapahtuman huomaavaisuutta ja ystävällisyyttä.

Osoittautui, että Sillamäki ei suinkaan ollut surkea, eristetty neuvostoslummi, vaan etuoikeutettu, hyvinvoiva ja hyvin toimeentuleva yhteisö, johon erityisesti Stalin oli panostanut. Seuraavaksi tulleet Hrutsovin ja Bresnevin kaudet näkyivät alueen arkkitehtuurin kerrostumissa. Rakennusten tyyli vaihtui tyylikkäistä klassisista ja hyvintehdyidtä taloista aluksi kalkkitiilistä muuratuksi tehoarkitehtuuriksi ja lopulta ankeiksi betonielementeiksi. Kaiken aikaa asukkaat kuitenkin asuivat väljästi, ruokaa riitti kaupoissa, eikä autoa tarvinnut jonottaa vuosikausia.

Aivan pyyteetöntä hyväntekeväisyyttä alueen kehittäminen ei kuitenkaan ollut. Neuvostojohtajat halusivat pitää hyvinkoulutetut, osaavat, joskin eristetyt kansalaisensa hyvällä tuulella ja tuottavina, sillä Neuvostoliitto tarvitsi ydinaseohjelmaansa uraania, jota tuolloin oli helpoimmin saatavissa läheisen palavan kiven esiintymän louhinnan sivutuotteena. Toisena sivutuotteena syntyi kauniissa turkooseissa väreissä kimaltelevia altaita Suomenlahden rannalle, mutta näille välimerellisille altaille ei saanut mennä uimaan, eikä niitä sopinut kummastella.

Eipä siis kannattanut ihmetellä monen keski-iän ylittäneen sillamäkeläisen haikailua Stalinin aikoihin ja peiteltyä nykymenon arvostelua. Pudotus eliittialueesta tavalliseksi pikkukaupungiksi on täytynyt olla pettymys ja Isä-Aurinkoinen oli edelleen korkeassa kurssissa.

Museon ulkopuolella ajopelimme saivat ansaitsemaansa kiinnostusta ja ihmettelyäkin siitä, miksi jotkut vaivautuvat tuulen pieksäntään, sateen kasteluun ja jatkuvaan huoltotyöhön, kun autokin on jo keksitty.

Yhteistä historiaa

Sillamäestä jatkoimme Sinimäelle, jonka senkin menneisyys osoittautui dramaattiseksi myös Suomen kannalta. Toisen maailmansodan loppupuolella neuvostojoukot hyökkäsivät rajusti Narvasta käsin ja ajoivat perääntyvät saksalaisjoukot virolaisine tukijoukkoineen kannakselle laajan Peipsijärven ja Suomenlahden väliin. Syntyi noidankattila, jossa kuoli eri lähteiden mukaan yhteensä yli 100 000 sotilasta heinä-elokuussa 1944. Alueella oli pitkään vaarallista liikkua räjähtämättömien ammusten ja miinojen vuoksi ja vain harva alkuperäisistä asukkaista palasi kotikonnuilleen.

Suomeen tapahtumat liittyvät siten, että useiden arvioiden mukaan Suomen puolustus ei olisi kestänyt Viron satamista ja lentokentiltä saapuvaa samanaikaista hyökkäystä Suomenlahden yli Kannaksen torjuntataistelujen lisäksi. Saksalais-virolaiset joukot saivat Sinimäessä viivytettyä neuvostojoukkoja marssimasta suoraan Tallinnaan ja Suomenlahden satamiin. Hyvin kirjoitettu kuvaus tapahtumista löytyy esim. osoitteesta http://www.rgjsco.com/fi/artikkelit/5-sinimaet-suurtaistelu-pysaytti-puna-armeijan

Huolto pelaa~2.JPG
Ja huolto pelaa


Sinimäen pienen sotamuseon pihalla saatiin baabuskojen, maatuskojen ja dievuskoiden laittamaa mainiota seljankaa lihapirugojen kera. Tukevaksi picnic-pöydäksi kelpasi vaikkapa panssarivaunun (T-34?) keulapanssarin kansi, eipä arviolta tonnin painoinen pöytä huojahdellut.

Rajua meininkiä Narvassa

Sinimäeltä matka jatkui Narvaan. Siellä ihmeteltiin aluksi valtavaa hylättyä tehdasaluetta. Tällä kertaa osin englanniksi, osin suomeksi saadusta selostuksesta selvisi, että kyseessä oli Kreenholmin entinen puuvillatehdas, joka oli parhaimmillaan työllistänyt jopa 12 000 etupäässä eri puolilta neuvostoliittoa muuttanutta ihmistä. Viron itsenäistyttyä uzbekistanilaista puuvillaa raaka-aineena käyttänyt tehdas hiipui ja lopetettiin kokonaan vajaat kymmenen vuotta sitten. Voi vain kuvitella, mitä yli kymmenen tuhatta työtöntä on merkinnyt alueen kehitykselle. Linkki Suomeen on Marimekon tuotanto 2000-luvun alussa. Silloin Marimekko osti noin viidenneksen kankaistaan Narvasta.

Seuraavaksi päräytettiin Narvan linnan hehtaarien laajuiselle sisäpihalle, jossa meitä olivat vastassa Narva Motofestin pärinäpojat. Raskas venäläisrokki kaikui kiviseinistä ja meininki oli muutenkin vastakohta Laagnan vihreille niityille. Narvan kaupunki on mielenkiintoinen yhdistelmä eri kulttuureita, historiaa, etnistä taustaa ja tulevaisuutta Venäjän ja Viron rajalla. Vironkielisten osuus on vain 3 % ja Tallinnan hallitus joutuu tasapainoilemaan kieli keskellä suuta pitääkseen asukkaat tyytyväisinä EU-kansalaisina ilman haihatteluja idän suuntaan.

Niin mua viedään linnasta pomppulinnaan


Unohduin ihmettelemään Narvan linnan museota  ja pääjoukko ennätti siirtyä Narvajoen promenaadialueelle muutaman kilometrin päähän ennen kuin ymmärsin lähteä perään. Onneksi samaan suuntaan oli menossa pari venäjänkielen taitoista motoristia, joita peesaamalla, osin jalkakäytäviä pitkin, promenaadille päästiin. Kevyen liikenteen väylä joen rannassa oli nyt pyhitetty vanhojen moottoripyörien rajulle kilvanajolle, jossa ei sääliä annettu eikä rukoiltu.

Kyseessä oli noin kilometrin mittainen rata, jonka molemmissa päissä oli varsin tiukat käännökset ja keskivaiheillakin mutkaista. Tarkoituksena oli ajaa ensin yksi kellotettava kierros omaan tahtiin ja sen jälkeen toinen kierros mahdollisimman tarkasti samaan aikaan. Kyseessä oli siis tarkkuusajo, jossa taktiikkana näytti olevan ripeä kiihdytys vauhtiin ja sen jälkeen nopeuden pitäminen mahdollisimman tasaisena. Päätyjen tiukat käännökset ja tielle säntäävät katsojat sekoittivat pakkaa sopivasti. Kaksitahtisten aromaattiset savupilvet jäivät mukavasti leijailemaan jokilaaksoon kesäillan autiudessa.



Tarkkuus ICt~2.JPG
Kuin kaksi IC:n marjaa
Pitihän tätäkin kokeilla, kun tänne asti oli tultu. Lähdin radalle viimeisenä noin sadasta osallistujasta, kun selfie-kuvaajille piti antaa mahdollisuus ikuistaa itsensä Wingin kanssa. Pientä säätöä ajosuoritukseeni aiheutti edellä ajaneen sivuvaunupilotin vekslailu jyrkemmän päädyn käännöksessä. Jotkut sivuvunukuskeista olivat iskeneet takapyörän lukkoon käännöksessä ja saaneet menopelinsä kääntymäään ilman peruutteluita, mutta edelläni ajaneella taisi nukkua vauva lullassa, joten hän otti käännöksen hillitysti, missä meni aikaa.

Jo äidinmaidossa siirtyvät motorismin ravinteet


Juhlaa ja filosofiaa

Suunnistaminen takaisin Laagnaan sujui ongelmitta ja perillä odottivat kylpylän saunat, perinteitä kunnioittava porsaanleike bicycleta-viinin kanssa ja tietenkin mielenkiintoinen kalustolajitelma yli sadan vuoden ajalta omine tarinoineen. Virossa ja Venäjällä on suhteellisen paljon pyöriä toisen maailmansodan ajalta. Amerikkalaisten Lend-Lease -ohjelma jätti etupäässä Harley-Davidsonin tuotteita seuduille ja kiireen vuoksi myös saksalaisilta jäi varsinkin Baijerin moottoritehtaan aikaansaannoksia. Oma lukunsa ovat sivuvaunulliset K-pyörät, Dneprit ja Uralit, joita käyttivät lähinnä armeija ja viranomaiset kansan tyytyessä kaksitahtisiin IC-, Tähti-, Jawa- ja Mz -kulkineisiin sekä Tula-skoottereihin. Vanhojakin pyöriä ylläpidettiin ja huollettiin, koska autoja ei ollut tai niitä joutui jonottamaan jopa vuosia. Meillä varsinkaan itäpyöriä ei arvostettu, jos oli mahdollisuus saada auto alle. Itsekin ostin 70-luvun alussa erittäin hyväkuntoisen, 12 000 km ajetun MZ:n 200 markalla naispuoliselta sosiaalisihteeriltä.

Laagnan hämärtyvässä kesäillassa palkittiin voittoisia tai muuten ansioituneita motoristeja diplomein, mitalein ja kunniakirjoin. Valitettavasti en tästä osuudesta paljon ymmärtänyt. Joku sai kuitenkin kantaakseen tapahtuman tunnusmerkin: mahtavat puhvelinsarvet ja jos oikein ymmärsin tarkoitus oli, että sarvien saajan yhteisö järjestää ensi kesän tapahtuman Haapsalussa. Sitä ennen on vuorossa talviralli helmikuussa Itä-Virossa. Pyysin puheenvuoron ja kutsuin virolaisia harrastajia Veteraaniralliin Himokselle.

Pitkä keskustelu teknis-taiteellis-filosofisesta ajattelutavasta Aleksei Ullen kanssa johti siihen, että pääsin fiilistelemään myös filosofin käytännön sovelluksella: bonk-henkisellä moottoroidulla potkulaudalla. Hieman arvelutti kun laitteen tekijä varoitti terävästi haukkaavasta etujarrusta ennen koeajoa. Muutenkin ajopeli vaikutti haasteelliselle hallittavalle. Etuvetoista, 200-kuutioista potkulautaa en ollut ennen ajanutkaan. Huoli oli aiheeton. Vempele kylläkin kiihtyi pettävän nopeasti keskipakokytkimen avustuksella ehkä kuuteenkymppiin ja olisi kulkenut paljon kovempaakin, mutta hallinta oli helppoa etupyörän päällä sijaitsevan, vakauttavan painon, moottorin hyrrävoimien ja paksun etukumin ansiosta. Jarrunkin kanssa tuli varovaisuudella toimeen.



JJ potkulauta2~2.JPG
Edestä tuulee

Alekseilla oli aiemmin näytillä vielä hurjemman näköinen, nelipyöräinen kulkuneuvo, joka oli kuin Mad-maxin bonk-painajainen. Tämä kone ei nyt ollut käytettävissä, mikä saattoi olla hyväkin asia terveyden ja hyvinvoinnin kannalta. Leipätyökseen Aleksei suunnittelee ja toteuttaa ergonomiatuotteita Teräskilta -nimisessä firmassa. Ainakin menopeleissä ergonomia oli kohdallaan.

Vielä ohjelmassa oli kokon polttaminen ja 70-luvun rokkia aamuyöhön. Classic Ridersien Pavel Petrash oli osaltaan vastuussa Laagnan tapahtumasta ja hän sai ansaitsemansa kiitokset hyvistä järjestelyistä ja tapahtuman hienosta tunnelmasta.

Hit the road Jack

Seuraava aamu tervehti melko sirkeäsilmäisiä motoristeja auringonpaisteisena. Emännät olivat valmistaneet aamupalaksi tuhteja makkaravoileipiä. Oli aika tunnelmalliselle lipun laskulle ja haikeille jäähyväisille. Vielä lähtiäisiksi kaikille annettiin kehystetty luokkakuva tapahtuman osallistujista. Portilla minulta kysyttiin tiesinkö jo kilvanajon tulokset. Enpä tiennyt ja yllätys oli, että olin sijoittunut neljänneksi sekunnin erolla kolmossijasta.

Kotimatka sujui totutun kaavan mukaan lukuunottamatta Viking-linen uutta sisäänajoväylää, joka oli opastettu vain rahtiliikenteelle. Onneksi aikaa oli tällä kertaa runsaasti arpoa vaihtoehtoisista väylistä. Nyt olin lautaksi valinnut Fasterin, joka olikin nopea, alle tunti ja kolme varttia Tallinnasta Helsinkiin. Lautta on pieni, mutta tarpeeliset palvelut löytyvät, kuten pullo- ja pallomeri sekä ruokaa ja juomaa. Ruokalan kokin eläintiede tosin kaipaisi päivitystä, luvattu lohi oli ilmiselvästi kirjolohta nahkoineen. Ehkäpä kokin raaka-aineiden hintatietous oli paremmin hanskassa kuin lajituntemus. Humppaaminen tällä laivalla jää vähemmälle, mutta kuka nyt hikisissä nahkarytkyissä jaksaisikaan. Toisaalta taas fetisistit, hmm...

Lauttaa odotellessa paikalle pärähti tuttu harrikkakuski tulomatkalta ja pääsimme vertailemaan Narvan Motofestia ja Laagnan Ida-Viru Motoa. Tämänvuotisessa Motofestissä mopo oli keulinut vähän liikaakin -sananmukaisesti- eikä onnettomuuksiltakaan ollut vältytty. Sen sijaan Laagnassa ei turhasta pullistelusta ollut tietoakaan. Ehkäpä Unic-Moton kinkerit ovat enemmän aikuiseen makuun.

Ilta alkoi jo hämärtää ja käsiä paleltaa ennen kuin olin Savonlinnassa. Nyt kännykkä/radio/teline/kuulokkeet yhdistelmä oli toiminut hyvin ja viihdyttävästi. Saunan lämmössä oli mukava muistella mennyttä viikonloppua.

Provokaatio

Opimmeko tästä mitään? Ainakin sen, että lähteminen kannattaa. Reissussa oppii ja näkee asioita uudesta näkökulmasta, mikä ei ole haitaksi. Toiseksi, tapahtumia voi toteuttaa muutenkin kuin kaupallisista lähtökohdista. Kolmanneksi, meillä on eteläisen naapurin kanssa aika paljon yhteistä historiaa ja ajattelutapaa eikä kieli ole ongelma. Neljänneksi uudet vempeleet kannattaisi testailla ennen reissua, eikä sen aikana. Viidenneksi, kalenterin voisi Suomen kesässä unohtaa ja katsella ikkunasta ulos ja lämpömittaria, jos tien päälle aikoo.Plakaatti.JPG

Siispä esitänkin virolaisilta kysymättä, provosoivasti, Ida-Viru Moton kokemusten perusteella: Kun Veteraanirallin järjestäjiä ei näytä olevan Suomessa jonoksi asti ainakaan tätä kirjoitettaessa heinäkuun lopussa, niin mitäpä jos järjestäisimme sen yhdessä virolaisten kanssa. Paikka voisi olla Tallinnan lähellä, Naissaari, Narvan linna, Kuressaaren linna tai Mändjalan alue Saaremaalla, Hiidenmaa, Vormsin saari, jopa Kihnun saari voisi toimia Pärnusta käsin. puhumattakaan tutummista seuduista kuten Tartto, Pärnu tai Vöru. Sopivia, mielenkiintoisia paikkoja 200 km:n säteellä Tallinnasta löytyy paljon. Kustannukset eteläisessä naapurissa ovat huomattavasti meikäläisiä pienemmät, mutta lahden ylitys tietysti maksaa ja matkaa kertyy Utsjoelta hieman enemmän kuin Hankoon.

Joka tapauksessa Unic-Moton kinkereistä jäin niin hyvä maku, että ensi kesänä sinne on päästävä uudelleen!

perjantai 6. lokakuuta 2017

Virtuaaliviestintää

Markkinoille on tullut tieteiselokuvista tuttu muuntaja, joka lähes reaaliajassa kääntää puhutun tekstin halutulle kielelle. Siis, jos joskus pääsen vielä Pekingiin, niin eivätpä paikalliset torikauppiaat pääse tietämättä heittämään huulta keskenään pitkänenäsestä kalpeanaamaisesta vanhuksesta. Voin ärähtää suomeksi heille, että pitäkääs pojat pienempää suuta tai jäävät litsihedelelmät ostamatta. Vaikka torikauppiailla ei sattuisikaa olemaan tätä käännösvempelettä suomen ja kiinan välille, niin voivat he silti paljon päätellä äänensävystä.

Toisaalta olisihan se kätevää myös jos oman kielen sisällä saisi sen virtuaalikäännöksen tai oikeastaan reaalikäännöksen. Kun tuo puheena oleva käännöskone käyttää älykännykän resursseja, niin sen voisi laittaa suoraan kääntämään puheluita. Esimerkiksi kun nykyisin kun vastaan tuntemattomasta numerosta tulevaan soittoon ja viesti on sen suuntainen, että « Hei, minulla on sinulle hyviä uutisia, olet juuri voittanut arvonnassamme arvokkaan arkistointityökalun, jonka avulla voit pitää aikakauslehtemme järjestyksessä, kunhan olet ensin tilannut aviisimme kahden vuoden määräajaksi mielellään meidän tarjoamalla edullisella rahoituksella.» Nyt tämä uusi älytulkki kääntäisi puheen suoraan reaalikielelle tähän tapaan: «Tsaukki taukki, tilaa minulta sitovasti heti lehti osamaksulla 30 % vuosikorolla, niin minä lähetän sinulle rautalangasta väännetyn jättiklemmarin.»

Laitteen tulevaisuuden näkymät ovat siis lupaavat ja rajattomat. Hieman vauhtia voi kylläkin hidastaa se, että käännös perustuu monien jo tuntemaan käännöskoneeseen, jolla mm. käyttöohjeita ja nettisivuja jo nyt käännetään tyyliin: Kun haluat ikkunan valaistuksi sisälläsi, sinun pitää kiertää vipu pois-asennosta juokse-asentoon ja pitää myös istua taakse. Näin selkeäsi laitetaan televisio päälle käyttöohjeen mukaan.

torstai 5. lokakuuta 2017

Poika sanoi, että minun pitäisi ruveta pitämään blogia. Se kuulemma vähentäisi tarvetta päivitellä suullisesti nykypäivän ilmiöitä, mikä taas helpottaisi läheisteni oloa. Jos kauempana asuvat sattuisivat blogia lukemaan, se olisi heidän murheensa.

Niinpä sitten aloitin, vaikka en oikein tiedä mikä tämä blogi oikeastaan on. Poika kehotti muistelemaan keskikoulun ainekirjoitusta, mikä olikin hyvä neuvo, vaikka äidinkielen opettaja joskus sanoi, että aivan kaikkeen ei tarvitsisi paperia tuhlata. Nyt voin lohduttautua, että paperia ei kulukkaan, bittejä vain, ja niitä sataa koko ajan jostain avaruudesta.

Siispä aloita bloggaamisen viime sunnuntain luontoretkestä. Jouduin tekemään kaksikin versiota, sillä poika sanoi, että ensimmäinen versio ei oikein vastaa blogien tyyliä, vaikka tosiasiat pitivätkin paikkansa. Laitan tähän nyt sen jälkimmäisen korjatun kuvauksen, mutta sen jälkeen on myös alkuperäinen, koska se nyt tuli tehtyä, eikä niitäkään bittejä viitsi hukkaan heittää. Kuvia olisi kuulemma pitänyt liittää, mutta sen verran kosteaa retkellä oli, että en uskaltanut kameraa ottaa esille. Sulkeissa on kuitenkin kuvien paikat.

Siispä: Sunnuntain sienimetsässä

Sunnuntai-iltapäiviä voisi käyttää muuhunkin kuin kodinhoitoon ja tänä syksynä keltaiset, seleenipitoiset kanttarellit vain odottavat poimijaansa, mistä on kiittäminen koko kesän jatkunutta suotuista säätä sienien kehittyä.

Pakkasimme maasturiimme itsemme lisäksi molemmat koiramme Be:n ja Bo:n, nelivuotiaan Arnoldin ja pappamme, joka kulttuuriharrastusten lisäksi on kiinnostunut metsäluonnosta. Pian pääsimmekin koskemattomaan kuusimetsään luistamattoman nelivetojärjestelmän ansiosta. Aurinko siivilöityi kultaisena ikikuusten runkojen välistä sammaleiselle polulle, korostaen kanttarellien keltaista hehkua. (Kuva).

Koirat halusivat tehdä lähempää tuttavuutta metsän eläinten kanssa ja piipahtivat omille retkilleen iloisen haukunnan kera. Puput varmaan rakastavat, kun niille tarjotaan mahdollisuus henkilökohtaiseen juoksuvalmennukseen. Myös Arnold nautti metsän rauhallisesta tunnelmasta, joskin hänen mielestään puiden juuria polulla pitäisi hieman tasoittaa. Pappa sen sijaan kulki kuin hirvi.

Artesaanin päreestä valmistama kori täyttyi nopeasti kukkuroilleen syksyistä herkkua!!! (Kuva) Oli aika kääntyä takaisin varsinkin kun taivaalta alkoi hieman tihkua vettä. Eihän tämä olisi haitannut Hally Hensenin koreteksiin pukeutunutta ryhmäämme, mutta mieleen alkoivat nousta herkulliset sieniruoat helmeilevän valkoviinin, ciabattan ja kalamata-öljyn kanssa nautittuna.

Be ja Bo saapuivat sopivasti paikalle, kun saavuimme maasturillemme. Ennen autoon siirtymistään he halusivat kuitenkin virkistäytyä läheisessä lammessa (Kuva) Tämä uimaretki helpottaisi mukavasti koiriemme huoltoa, tänään ei muuta kylpyä enää tarvittaisi.

Ajelimme kotiin paikallisen tavaratalon kautta, josta papan mukaan saisi hyvää kalaa sienten kera nautittavaksi. Pian hän saapuikin parkkipaikalle kalapaketti kainalossaan. Norjalainen lohi oli ollut lopussa mutta paketissa oli kuulemma paikallisia muikkuja perattuna. Oli sopiva hetki lähteä kokkailemaan, sillä uineiden koirien luonnollinen, mutta voimakas tuoksu alkoi tuntua autossa.

Kotona rakensimme herkullisen lähilounaan, joka koostui tietysti omin käsin poimituista, paahdetuista kanttarelleista sekä lisäksi uunituoreesta leivästä, ekstraneitsyen oliiviöljystä sekä ulkona paistetuista muikuista luomuruisjauhoissa leivitettyinä. Ruokajuomaksi valitsimme Gruyerin alueen hieman mineraalisen, mutta pehmeän hilloisen valkoviinin, koska sen paahteinen bogue sopii hyvin muikun ja kanttarellien liiton kruunaukseksi (3 kuvaa).

Ja tässä alkuperäinen versio:

Luontoretki sunnuntaina

Iltapäivällä koirat alkoivat osoittaa, että lenkille pitäisi päästä, muuten voisi sattua vesi- ja viemärivahinkoja. Niinpä sitten pakkauduimme pojan autoon ja ajelimme tukkitien varteen. Tarkoituksena oli poimia sieniä. Tänä syksynä niitä riittäisi, kun koko kesän oli satanut.

Koirat lähtivät kuin ammuttuna auton luota, jokin niitä houkutteli kirsun liikkeistä päätellen. Keräiltiin sieniä vasuun, vaikka koivumetsässä niitä kanttarelleja olisi ollut enemmän kuin synkässä kuusikossa. Saatiin kuitenkin sen verran, että niistä voisi kastikkeen tehdä. Arnoldin jalka alkoi painaa ja lisäksi jatkuva sade rupesi tunkeutumaan vaatteiden läpi. Päätimme siirtyä kuivempiin tiloihin ja koiratkin tulivat viimein autolle käytyään rypemässä mutalammikossa.

Auton ikkunat huurtuivat heti märistä koirista, mutta märän koiran hajun lisäksi ilmassa oli voimakkaampaakin. Koirat olivat varmaan löytäneet jonkin mädänneen eläimen raadon ja nyt niiden hengityksen haju voitti raikasteen tuoksun 10-0.

Sienisaaliin lisäksi ruoaksi tarvittaisiin muutakin ja kävin matkan varrella ostamassa kaupasta pikkumuikkuja, ne kun olivat valmiiksi perattujakin. Vähän kyllä säälitti muikun perkaajan puolesta: on kova homma puhdistaa kilokin seitsensenttisiä kaloja. Toista se on lohen kanssa: yhden kalan suolistuksella saa ainakin viisi kiloa valmista.

Kotona paistoin muikut voita säästelemättä rapeiksi. Soosi syntyi sienistä ja on myönnettävä, että vaalea kylmä viini kyytipoikana oli oikein kelvollista.

Koirat olisivat halunneet piehtaroimaan sänkyyn vasta vaihdetuille lakanoille. Kun eivät päässeet, alkoivat murjottaa. Muuten luontoretki onnistui oikein hyvin.