Merihurtta 2.0

Piti kehittää kevyt vesillä liikkumisen tapa, kun nyt Saimaan äärellä asustellaan. Kumivene tuntui oudolta ja päädyinkin kanoottiin, jonka nostaa auton kattotelineelle yksinkin. Kyseessä on Coleman, joka on tehty teräsrungon päälle joustavasta muovista, ehkä polyeteenistä. Aika kestävä se on, vakavia vaurioita ei tullut pudotuksessa kahdeksan kympin vaudista kattotelineeltä. Samalla tuli todettua, että kuoren materiaali on varsin liukasta. Kuormaliinat luistavat helposti pituussuunnassa.

Jossain vaiheessa inkkarikanootin melominen alkoi kyllästyttää ja virittelin toiseen laitaan peräpäähän tuumaisesta vanerista n. 15×15 cm:n vahvikkeen kahden puolen laitaa. Vahvikkeeseen kiinnitin 27 paunan Minnkota -sähköperämoottorin. Jo alkoivat maisemat vaihtua. Oli oikein mukavaa liukua reipasta soutuvenevauhtia pitkin veden pintaa, lähes äänettömästi.

Jano kasvaa juodessa ja seuraavaksi alkoi kehtuuttaa kanootin ja tarvikkeiden kantaminen tai autokyyti rantaan. Lääkkeeksi hitsailin isoilla kottikärrynpyörillä varustetun "trailerin" joka kiinnitetään kuormaliinoilla kanootin pohjaan. Nyt kanootti ja kaikki tarvittava kulkivat hyvin kevyesti lihasvoimin rantaan, n. 300 m.

Kun kanoottikavereita ei aina saanut mukaan, ryhdyin kouluttamaan rhodesiankoira Boboa matruusiksi. Koulutus on vielä hieman kesken, sillä lähtökohtaisesti Bobo inhoaa vettä ja lahjusten täytyy olla todella maistuvia, jotta hurtta suostuu omin jaloin astumaan alukseen. Kantamalla Bobon saa kanoottiin, mutta voimille sekin käy, sillä koira painaa 40 kiloa ja pistää tietenkin koko ajan vastaan.

Nyt ollaan kuitenkin siinä pisteessä, että teemme muutaman tunnin retkiä ympäristöön. Savonlinnan torilla ja lähilaitureilla ihmetys on aluksi melkoinen kun liumme kohtalaista vauhtia käytännössä äänettömästi satama-altaassa.

Pari kertaa rantautuminen osoittautui kosteaksi puuhaksi, sillä Bobo ei oikein malta odottaa vuoroaaan ja ryntää maihin heti kun on hyppyetäisyydellä. Liukas kanootin pohja tietenkin luistaa tassujen alla ja tasapainoton ponnistus aiheuttaa helposti koko kanootin kaatumisen. Siispä oli kehitettävä Merihurtta-versio 2.0.  Aiempaan verrattuna parannuksena on toinen perämoottorin kiinnityspaikka siten, että perämies on lähempänä kanootin painopistettä. Matruusi sai väljemmät tilat ja kumipohjaisen maton, joka pitää hyvin tassujen alla.

Nyt purjehtiminen ja rantautuminenkin ovat kohtuullisen vakaita ainakin kanotoimisen mittapuulla.

On saunoja ja saunoja

Takaisin Bangkokiin. Cerdaitours on kai valtiollinen bussiyhtiö, joka kuljettaa ihmisiä paikasta toiseen matalalla profiililla. Ei se netissä mainosta, eikä tyrkytä juuri sinulle sopivia vakuutuksia asenteella: Tämä on Thaimaa, mitä tahansa voi sattua, olemme valinneet juuri sinulle sopivan turvan hintaan ...Homma kuitenkin toimii ja ilmastointikin sopivasti. Niinpä sitten köröttelimme ensin  lava-autolla Tratiin ja Tratista Bangkokiin bussilla ja loput junakyydillä yhdeksisen tuntia kohtuullisen hyvissä voimissa.

Seuraavana päivänä tuntui sille, että lepo on paikallaan ja enimmäkseen vietimme aikaa Chao Praia-joen rannalla, mutta uima-altaan puolella. Tuli siinä  mieleen, että saunominen kuuluisi asiaan, kun nyt veden äärellä kesäkuussa ollaan. Saunakin löytyi: Helo-merkkinen näytti olevan ja itse sain lämpötilan ja kylpemisajan asettaa. Valitsin lämmöksi maksimin, 50 astetta ja ajaksi varovasti 20 minuuttia. Kömmin lauteille ja höyry alkoi virrata lattianrajasta tuhisten. Varsinaista kiuasta ei ollut, mutta oikein hyvät löylyt sain. Löylyttelyn jälkeen 30-asteinen ulkoilma ja altaan vesi tuntuivat suorastaan viileille, rentoutti.

Toisenlainen kylpykokemus tuli viitisen vuotta sitten Pai-nimisessä kylässä Pohjois-Thaimaassa. Olimme körötelleet sinne Chiang Maista custom-tyylisellä moottoripyörällä, jonka nimesin Pol Potiksi, koska sen käyntiääni oli verkkaisen potpottava. Pain läheltä löytyi kuumavesilähteitä, joiden lähelle ei autolla olisi päässyt, mutta Pol Pot vei meidät sinne kohtuudella. Maasta pulppuava vesi oli aika kuumaa: Kuorista päätellen joku aiempi vierailija oli keittänyt lähteessä kananmunia. Lähteestä laskeva puro liittyi hieman alempana viileämpään puroon ja siinä uintipaikka olikin. Kun viileämmän puron rantaa käveli myötävirtaan, löytyi kohta, jossa sekoittunut vesi oli kuumaa, muttei polttavaa. Näissä olosuhteissa suomalainen haaste oli valmis: Kuinka pitkälle ylävirtaan voisi pulikoida polttamatta itseään. Heinolan löylynlyömien saunomiskisojen lämpötiloihin en varmaan päässyt, mutta kylvystä noustuani, hikoilun vähetessä olo oli autuaan seesteinen.

Kultapulterin rantalomakylä

Itä-Thaimaassa on kaupunki nimeltä Trat, kulkuyhteyksien ja kulttuurien solmukohta. Tätä kautta mennään suosituille lomasaarille kuten Koh Changille, Koh Moodille ja Koh Koodille. Päätimme olla erilaisia nuoria ja suuntasimme maita pitkin kohti Thaimaan läntistä "häntää", jonka huippuna on raja-asema.

Ei se aivan helppoa ollut, sillä suunnitelmana oli vuokrata skootteri, mutta satunnaiset  sadekuurot eivät houkutelleet kaksipyöräisen päälle, eikä autoakaan saanut vuokrattua mistään. Päädyimme lopulta lavataksiin, joka toi meidät Tratista tänne Golden Cliff Beach Resorttiin nelisenkymmentä kilometriä kohtuullista 15 €:n korvausta vastaan. Tämä vapaasti suomennettuna Kultapulterin Rantalomakylä on saanut nimensä siitä, että kylän puutarhaan on vieritelty aikamoisia lohkareita, jotka on sitten väritetty kullan värisiksi vrt Kultakiven lomakylä lähellä Savonlinnaa.

Kylässä on hotelli, jossa on 40 suurta ja hyvin varusteltua huonetta, sekä 12 noin 30 neliömetrin ilmastoitua bungalowia. Lisäksi alueella on suuri ravintola-hallintorakennus ja ainakin 200-neliöinen kokoustila.

Ja vilskettä riittää. Ensimmäisenä yönä lisäksemme lomakylässä yöpyi 2 henkilöä ja nyt toisen yön laskeutuessa näyttää sille, että olemme ainoat yöpyjät koko kylässä. Eihän tässä sinänsä mitään ihmeellistä ole, mutta meitä nyt passaa ainakin kaksikymmentä ihmistä. Ravintolasta saa erinomaisen hyvää ja tuoretta ruokaa laajalta listalta tilattuna, mökki siivotaan viimeisen päälle, puutarha on hyvin hoidettu ja vastaanotossa oli parhaimmillaan viisi neitosta selvittämässä kulkemisen vaihtoehtoja Bangkokiin. Tässä alkaa tuntea itsensä tärkeäksi.

Rauhaa ja palvelua siis piisaa, mutta iltaelämä ei ole kovin vilkasta. Ranta on laskuveden aikaan kilometrien mittainen hiekkaranta, mutta hieman aamuista kävelyä häiritsi, kun joku kalastaja oli tullut verkkoineen vuorovesilaguunille. Korkeimman nousuveden aikaan käveltävä ranta on hyvin lyhyt.

On oikeastaan outoa nauttia hyvinvarustellussa, kauniissa, toimivassa ja siistissä lomakeskuksessa melkein erämaan rauhasta. Reaalimaailmaan törmää sitten kyllä Bangkokin metrossa.

Alueen kivilaji on mielenkiintoisesti kerrostunutta
ja muodostaa eläviä patsaita.

Bungalovit on verhoiltu puupaneleilla sisältä ja ulkoa.

Durian, tuo hedelmien piikkikruunuinen kuningas

Tieni vei taas Thaimaahan, tällä kertaa kesäkuun alussa. Tarkoituksena on harrastaa kaupunkielämää Bangkokissa, vesistöelämää Mekong-joen varrella, hieman vuoristoelämää Loein provinssissa ja merenrantaelämää Länsi-Thaimaassa Kambodzan rajalla. Niistä ehkä myöhemmin, mutta nyt on veisun aiheena durian.

Ensimmäisen kerran tuohon herkkuun, tai oikeastaan sen hajuun törmäsin Siam Reapissa, halvassa hotellissa. Eräänä iltana käytävällä leijaili viemärin haju sekoittuneena jotenkin  imelään, mutta valkosipulia muistuttavaan aromiin. Huolestuin ja kysäisin naapurihuoneen asukkaalta pitäisiikö hänen mielestään ilmoittaa viemärivuodosta huoltomiehille. Amerikkalainen reppureissaaja naurahti ja sanoi että ei tarvitse, haju kyllä vähenee pian kun hän on saanut durianinsa syödyksi. Kaveri näytti pään kokoista piikkipalloa, joka tosiaan tuoksahti oudolle. Uteliaisuus siinä heräsi ja seuraavana päivänä piti ostaa vihannestorilta pala omaankin käyttöön.

Silloinen vapaamielinen majapaikka ei ollut kieltänyt tämän herkun hallussapitoa ja nauttimista, joten huoneessa pääsin ensikosketukseen durianin hajun lisäksi sen maun kanssa. Ensimmäinen suupala piti nauttia nenästä kiinni pitäen, mutta tämän jälkeen olin myyty mies. Pehmeä, kermainen, makeahko ja aromaattisen hedelmäinen massa lumosi kielen makureseptorit ja jostain syystä hajuaisti vain säesti elämystä, kunhan nenä oli vapautettu.

Tuon ensikokemuksen jälkeen duriania on pitänyt saada aina kun se on ollut mahdollista. Nyt kesän alussa tilaisuuksia on tarjoutunut paljon. Sato on kuullemma hyvä. Teiden varsien ja torien hedelmäkojuissa piikkipalleroita on kasoittain, mikä ei kuitenkaan tarkoita ylitarjontaa. Hinta suhteellisesti ottaen on kova, sillä durianin syötävän osuuden kilohinnaksi tulee n. 7 € kilo, kun esim kilon ananaksen saa kahdella kymmenellä sentillä. Hinnasta huolimatta herkku käy hyvin kaupaksi.

Seuraavaksi pieni opastus nautinnon saloihin:

Hyvä kauppias valitsee sinulle kypsän hedelmän
kopauttamalla kuorta bambukepillä. Kopautusäänen
tulee olla kiinteä. Jos ääni on kaikuva, kuten rummussa,
hedelmä saa vielä kypsyä. Seuraavaksi kauppias leikkaa
kuoreen pienen aukon, josta syötävän osan väriä voi
arvioida ja pehmeyttä tunnustella. Jos ostaja on laatuun
tyytyväinen, myyjä leikkaa paksuun kuoreen viiltoja,
jotka auttavat kuoren halkaisussa.

Seuravaksi hedelmä halkaistaan 3-5 lohkoon.

Sisältä paljastuvat vaalean keltaiset, munuaista muistuttavat
syötävät osat, joiden sisällä on jopa kananmunan kokoinen siemen.

Syötävä osuus murretaan auki ja siemen poistetaan.

Nautitaan mielellään ulkoilmassa, aauringonpaisteessa ja
Mekongin jokivarressa

Rodesian koira

                             Mitä ihmeen töräyksiä tuolta kuuluu: Pitäisikö hälyttää?


Tämä epeli on asustellut meillä puolisentoista vuotta ja vähitellen olemme oppineet toistemme tavoille. Koiran nimi on Bobo, joka tarkoittanee tiistaina syntynyttä jollain afrikkalaisella murteella tai boheemia porvaria, mikä myös on aika kuvaavaa hurtan asenteelle. Boheemiutta on se, että sääntöjä noudatetaan ja määräyksiä totellaan silloin kun sille tuntuu tai herkkuja on tarjolla. Porvariuteen taas kuuluu se, että ruoka häviää ahnaasti omasta kupista ja silmän välttäessä myös koirakaverin lautaselta.

Ulkoisesti Bobo on melkoinen bodari: läskiä ei ole missään ja lihakset erottuvat selvästi, kun paksua karvapeitettä ei ole. Vaikka turkki on ohut, talvellakin pärjäämme aika hyvin. Tyynellä säällä -15 on raja jonka kylmemmällä puolella pitää alkaa viritellä toppanuttua päälle. Näissä lämpötiloissa liikettä pitää olla koko ajan, muuten alkaa palelemaan.

Ja liikettähän riittää. Räjähtävä kiihtyvyys, nopeus ja ketteryys ovat tämän rodun ominaisuuksia, eikä Bobo ole poikkeus. On erikoista, että vapaana ollessaan Bobo näyttää vetävän intervalliharjoituksia omaksi huvikseen. Ei tarvita saalista tai leikkikaveria. On mukava seurata, kun tämä pronssinvärinen nuoli singahtelee puiden välissä täyttä vauhtia törmäilemättä kiviin ja kantoihin. Sitäkin kummallisempi oli osuma isännän pohkeeseen lähes täydessä vauhdissa. Astuin ehkä yllättävästi juoksulinjalle. Minulta jalat menivät alta, mutta Bobo vain pyöritteli päätään vähän aikaa. Pohkeeseen tuli aikamoinen verenpurkauma ja kävely oli hankalaa pari viikkoa. En ole aivan varma uskoiko lääkäri kertomustani vamman alkuperästä.

Kiihtyvyys on raju, mutta ei aivan jäniksen luokkaa. Tavattaessa jänis tai rusakko, syntyy kova kilpajuoksu. Bobolla ei kuitenkaan riitä pitkäjänteisyys tarkkaan jäljitykseen ja kun jänis häviää vähäksi aikaa näköpiiristä loppuu ajokin pian. Hirviä emme ole vielä tavanneet. Mielenkiintoista olisi nähdä toimiiko Bobo hirven suhteen kuten rotutoverit Afrikassa leijonan tai puhvelin kanssa. Siellä rodesiankoirat pyrkivät juoksemaan riistan eteen ja pysäyttämään sen haukkumalla. Siinä vaiheessa tarvitaan nopeita refleksejä ja ketteryyttä.

Lokoisa loikominen muuttuu raivoisaksi
Haukuksi jos vartiointitehtävä vaatii

Luonteeltaan tämä leijonanmetsästäjä muistuttaa kissaa enemmän kuin koiraa, ainakin vapaa-ajallaan. Silloin loikoillaan mahdollisimman lämpimässä paikassa takan edessä tai auringonpaisteessa, välillä käydään kerjäämässä taputtelua ja silittelyä tai pyritään syliin. Illalla mennään näön vuoksi omaan petiin, mutta aamuyöstä hiivitään hyvin hiljaa ja huomaamatta ihmisten sänkyyn, jossa hivuttaudutaan jalkopäästä pääpuoleen viimeistään kuuden aikaan. Jos tässä vaiheessa ihmiset erehtyvät osoittamaan minkäänlaisia heräämisen oireita, kuten asennon vaihtoja, seurauksena on riemukas hännän vispaaminen niin että patja pölisee ja sen jälkeen varsin selkeitä lauman jäsenyyden osoituksia, kuten puskemista, naaman nuolemista ja tassulla kuopimista. Jos elonmerkkejä ei näy, voi ihmisillä olla mahdollisuuksia vielä tunnin uneen.

Kun Bobo on töissä, se on sitä täysillä. Reviirirajojen ylityksistä tiedotetaan ihmisille kuuluvasti. Oravaa suuremmat tuntemattomat vierailijat huomataan välittömästi ja viesti on hyvin selkeä: tämä on minun vastuualuettani ja isäntien myöntämä kulkulupa tarvitaan. Yksikään täysipäinen rosvo ei ole niin typerä, että kokeilisi onko tämä vahti tosissaan, vartijan ääni ja olemus ovat sen verran vakuuttavia.

Jos isännät näyttävät suhtautuvan vieraaseen myönteisesti, Bobo alkaa tehdä tuttavuutta ja asia on hoidettu. Valitettavasti myös vääriä hälytyksiä tulee silloin tällöin ja voi vain toivoa, että aamuyöstä pihamaan poikki ei juoksisi kettu tai naapurin kissa.

Jos eläimellä voi olla huumorintajua ja leikkimielisyyttä, niin tällä hurtalla sitä on. Toisten härnääminen ja ärsyttäminen on Bobon mieliharrastuksia. Kylässä käyvä suurikokoinen ja raskas lajikumppani on kepposten kohteena yhtenään. Kun kaverin hermot sitten pettävät viimein ja seuraa rähähdys, niin Bobo antautuu kuten kuuluukin tarjoten suojatonta kaulaansa, mutta puolen minuutin kuluttua härnääminen jatkuu kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Ihmisiä ärsytetään esimerkiksi puskemalla silloin kun nämä yrittävät keskittyä. Kuntoilussa vatsalihasliike lankutus tai selkälihasliike ovat lähes mahdottomia tehtäviä, jos Bobo sattuu olemaan hereillä. Vajaat neljäkymmentä kiloa painavan lihaskimpun pääpusku horjuttaa tasapainon ja kun liike on keskeytetty naaman nuoleminen viimeistelee häirinnän. Kun sitten hurttaa yrittää katsoa vihaisesti ja sanoa tiukasti, tämä ottaa Mona Lisa -ilmeensä ja ja vispaa hännällään vimmatusti. Huuda siinä sitten sosiaaliselle luontokappaleelle, joka tekee itsensä niin tykö.

Muinaiset egyptiläiset palvoivat Anubista, joka taisi olla alun perin sakaali.

Ei koiraa voi kuitenkaan nostaa Anubiksen asemaan palvonnan kohteeksi, eikä yhteiselo ole pelkkää päivänpaistetta. Tämä rotu kehittyy hitaasti ja tuhotöitä syntyy, jos valvonta pettää. Esimerkiksi eräänä iltana ihmettelin, kun ulos lähtiessä avaimet solahtivat taskusta lahkeeseen. Ajattelin, että onpa heikkoa vekkokudosta, kun uudehkoissa housuissa on jo taskut puhki. Seuraavan iltana sama tapahtui ulkoilutakin kanssa, mutta nyt syyllinen jäi kiinni koska taskun jäänteet olivat vielä kuolasta kosteat. Palkitsemiseen käytettyjä makupaloja oli jäänyt taskujen pohjalle ja Bobo oli käyttänyt oman hampaan oikeutta, kun mahdollisuus tuli.

Liikuntaa pitää tämän rodun kanssa olla paljon, eikä säätä voi valita. Tosin tämä "personal trainer" itsekin on usein sitä mieltä, että vähempikin riittäisi, varsinkin jos räntä lentää vaakasuoraan klo 6.30 aamulla sysipimeässä. Kun ensimäiset 200 metriä on jotenkin selvitetty, muuttuu ääni kellossa , sillä siinä on päivän ensimmäisen PeeBook päivityksen paikka. Ensin haistellaan pitkään ja hartaasti lähiseudun lajikumppaneiden kuulumiset ja lopulta lirautetaan viesti omalla PissaKirja -tunnuksella. Näitä päivityspisteitä sitten riittää koirien somessa ja päivitykset on hoidettava vähintään kolme kertaa päivässä.

Siinäpä ihmisellekin tavoitetta.