Tyttö tuli taloon. Rhodesiankoira saa kaverin

 Mitä mie tekisin

Urosrodemme alkoi 8 vuoden jälkeen osoittaa pitkästymisen oireita. Ruoka kyllä olisi maistunut, eivätkä pitkätkään lenkit ollleet vastenmielisiä paitsi sateella, mutta leikkiminen ja telmiminen eivät oikein kiinnostaneet. Kun vierailevia koiratähtiä tuli kylään elo oli virkeämpää, samoin kodin vahtiminen oli hyvin hallinnassa. Riistaverisyyttä tällä boheemilla porvarilla eli Bobolla ei ole paljon ollutkaan, joten satunnaisesti tavatut hirven tai jäniksen jäljet metsälenkeilllä eivät johtaneet sen enempään. Aikaisemmat spontaanit juoksuharjoituksetkaan eivät kiinnostaneet. Johtopäätös oli ilmeinen: Kaveri tarvittaisiin.

Olimme Bobon myötä tykästyneet rhodesiankoiriin, joten etsintä alkoi Suomen ridgeback-yhdistyksestä ilmoittamalla, että meillä olisi tarjota koti koiralle. Melkein paluupostissa tuli vastaus, että erään nuoren nartun omistaja oli tullut siihen tulokseen, että aika ja energia ei millään riittänyt rhodesiankoiran tarpeisiin ja kodinvaihdosta voitaisiin keskustella. Ridgeback-yhdistys toimi kiitettävän aktiivisesti selvittäessään sekä luovuttavan että vastaanottavan kodin olosuhteet ja erityisesti meidän kykymme vastaanottaa terve, mutta keskenkasvuinen ja hyvin energinen koiratyttö.

Asioista päästiin helposti yksimielisyyteen, joten lupasimme ottaa Ziran kuukauden koeajalle. Oli jännittävää tavata Zira koirapuistossa ensimmäistä kertaa ja seurata myös Bobon suhtautumista lajikumppaniin. Bobo ei ole erityisen ulospäinsuuntautunut, eikä koirapuiston aitaukseen astuminen olisi kiinnostanut pätkääkään. Ziran kohtaaminen tuntui välttämättömälle pahalle, mutta pienet juoksukisat sentään otettiin. Niinpä sitten lähdettiin 400 km:n taipaleelle kotia kohti kaksi rodea takapenkillä. Matka sujui kahden pysähdyksen taktiikalla hämmästyttävän hyvin: Ei nahistelua (takapenkillä), ei vatsavaivoja, ei oksentelua. Helppo nakki.

Melkein yhtä eleettömästi sujui taloksi asettautuminen. Olin varta vasten rakentanut tulokkaalle sohvamaisen makuupaikan, mutta eihän se tietenkään kelvannut ja neiti ilmaantui viimeistään puolilta öin hiljaa hiipimällä keskellemme. Bobo sentään älysi tavallisesti mennä omalle makuupaikalleen.

Ei mennyt kuin pari päivää uuden tulokkaan kotiutumiseen. Bobo oli lievästi loukkaantuneen oloinen vähän pitempään ja halusi omaa rauhaa ärähtelemällä, kun neiti lähenteli liikaa. Muutaman päivän kuluttua rinnakkaiselo alkoi sujua hyvässä hengessä. Vähitellen myös Bobo alkoi kiinnostua ajoittaisista leikkituokioista ja piristyi selvästi. Kun koiria vertaili keskenään kävi myös selväksi, että Bobo oli hieman pyöristynyt. Ei mitenkää sairaalloisesti, mutta koska Ziran ruokintaan kasvavana koirana piti kiinnittää erityistä huomiota, joutui Bobokin ruokatarkkailuun. Sitä paitsi kun kaksi koiraa kilpailee siitä, kumpi tyhjentää kupin nopeammin, ei kilpailu ainakaan vähennä ahneutta.

Rakkkautta ilmassa ja korvassa

Bulgarialainen bändi lauleskeli takavuosina ruotsinlautalla, että Love is in the ear nyt oli myös Love in the air. Ziralle tuli ensimmäinen juoksuaika. Voi sitä vikinää ja Bobon ulvontaa, Myös me isäntäpariskunta muutimme erillisiin makuuhuoneisiin ja välille rakennettiin tuoleista, sohvista ja pyykinkuivatustelineestä metrin korkuinen barrikadi. Bobo oli aivan pois tolaltaan, eikä Zirallakaan näyttänyt olevan mitään pientä seikkailua vastaan. Normaalisti niin rauhallinen vanha poikamme saattoi herätä kello kolme yöllä ja aloittaa riutuvan ulvonnan. Kolmisen viikkoa eleltiin saman katon alla, mutta tiukasti sektoreituneina. Vähitellen tilanne normalisoitui ja joulun aikoihin normaali elämänmeno oli palautunut.

Koeajalta vakinaiseksi

Kuukauden kuluttua totesimme, että Zira oli osoittautunut tomeraksi tytöksi, ja näytti sille, että Zirallekin seuramme kelpasi. Ainakin ruoka maistui ja Boboa oli ilmeisen mukava härnätä. Siispä sovimme omistajan ja ridgeback -yhdistyksen kanssa uudesta perheenjäsenestä. 

Sama rotu

Aluksi olimme ajatelleet, että elo Ziran kanssa olisi kutakuinkin samanlaista kuin Bobonkin kanssa. Ensimmäinen erottava huomio oli se, että nyt ruokailuun piti kiinnittää huomiota. Kun vain Bobo oli perheessä, ruokakupin saattoi täyttää aamulla ja siitä koira söi silloin kun nälkä oli. Tosin viimeisen vuoden ajan ehkä muutama ylimääräinen kilo oli tullut. Kun lajikumppani tuli, alkoi armoton mättäminen. Molemmat koirat vetivät ruokaa niin nopeasti ja paljon kuin mahdollista. Jos kaverin silmä vältti pyrkimyksenä oli kapitalismin pelisääntöjen mukainen; Kaverille ei jätetä. Lisäksi Zira sai nuorisoruokaa, joka olisi maistunut Bobollekin. Siispä ruoka meni säännöstelyyn. Onneksi parhaiden palojenkaan suhteen ei suuria riitoja syntynyt, ainoastaan luut ovat niin arvostettuja, että Bobo osoittaa omistusoikeutensa kahden metrin säteellä niin vakuuttavan syvällä murinalla, ettei omistussuhteessa ole epäselvyyksia. Tosin vahtiminen vaatii herpaantumatonta valppautta ja jos tarkkaavaisuus katkeaa, häviää luukin välittömästi parempaan talteen.

Laumahenkisyys on molemmilla samanlaista. Oma perhe on tärkeä ja se osoitetaan monin tavoin: puskemalla, taputuksia hakemalla, makupaloja kerjäämällä, jaloissa pyörimälla, samaan nojatuoliin tai sohvalle tunkeutumalla, nuolemallaj ja hännät heiluvat vimmatusti koko ajan. Kotiväen kanssa samaan nojatuoliin tai sohvalle työntyvä Bobo on hienotunteinen ja välttää rynnäköintiä. Zira vähät välittää ja tallustelee sirutta koko painollaan istuvan tai makaavan ihmisen päältä. Rapsutuksista mieleisintä on kun kotiväki tarttuu löysään nahkaan hartijoilla ja kiskoo siitä kunnolla. Nåyttåisi sille, että kohdassa jossa vastakaarvaan kasvava harjanne päättyy koiran selässä pyörteisiin, on kutiava kohta jonka muokkaaminen tuottaa suurta mielihyvää.  Lisäksi Bobo tuo "lahjoja" kuten leikkikalujaan, kun haluaa eirityishuomiota. Zira taas haastaa leikkiin näykkimällä ja hypähtelemällä.

Oman perheen ulkopuolella on 2. Piiiri, johon kuuluvat tutut ihmiset ja näiden lemmikit, paitsi kissat. 2-piiriläisten kanssa touhutaan lähes samoin kuin perheen kanssa. Ziran paras kaveri Bobon jälkeen on pittbull Pepe. Kun parivaljakko pyörii vapaasti kesäpaikan pihamaalla, on isäntäperheiden syytä olla tarkkana, joskus koirien retket ulottuvat turhan kauas.

3 piiri muodostuu tuntemattomista ja heitä kohtaan koirat ovat hyvin varautuneita. Jos verntovieras, kuten paketintuoja, tulee ovelle on vahtiminen vakuuttavaa: ääntä ei säästetä ja jos vieras astuu sisälle aloitetaan pelotushyökkäykset. Puremaan ei kuitenkaan ryhdytä ja tilanne rauhoittuu muutamassa minuutissa jos isäntäperhe osoittaa hyväksyvänsä vieraat. Jos vierailla on tarjota pieni lahjus, kuten makkaranpala, rauha palaa nopeasti. Ystävyyden ja täyden hyväksynnän saavuttamiseen menee muutama tunti.

Molemmat rakastavat auringossa tai takan edessä makoilua, mikäli makuupaikka on kohtu
ullisen pehmeä. Kun kevään ensimmäiset aurinkoläikät ilmestyvät olohuoneen lattialle, on aika siirrellä huonekaluja sen verran, että koirat pääsevät lempipuuhaansa. Jos paiste on voimakasta, pitää välillä käydä juomassa vettä ja oleilemassa varjossa, sitten taas pötkötellään auringossa. Ikävä on tilanne jos aurinkoläikkä on niin pieni, että vain yksi hurtta mahtuu siihen. Silloin ulkopuolelle jäävällä on silminnhden paha mieli.

Juokseminen on hauskaa. Erikoisin piirre molemmilla on huvittelu juoksemalla. Kesäpaikkamme pihassa on halkaisijaltaan n. 50 m pihanurmesta muodostunut kehä suuren pensaan ympärillä. Kun Zira tuli taloon koirat kokeilivat rajojaan juoksemalla tuota ympyrää niin kovaa kuin jaloista lähti. Radan säde on juuri sopiva siihen, että koirat voivat juosta sen täyttä vauhtia kun kallistuskulma on riittävän suuri. Oli ilo seurata vauhdin hurmaa kahden pronssinuolen kiitäessä ympyrää. Ziran tullessa juoksuleikkiin mukaan Bobo päihitti sen vielä kevyesti, mutta vuoden kuluttua osat olivat vaihtuneet. Kevyempänä ja sirompana Zira voittaa vauhdissa, mutta välillä Bobo jää kyttäämään kiven taakse rataa juoksevaa Ziraa ja hyökkää sieltä leikkiin mukaan. Järven jäällä koirien nopeutta päästiin arvioimaan ja reilusti yli neljää kymppiä ne painelivat innostuessaan. Englantilaisilla koiraradoilla järjestetään joskus omia sarjoja rodesiankoirille.

On hämmästyttävää miten kovaa suurikokoiset hurtat voivat juosta peitteisessä ja risukkoisessa metsässä pahemmin törmäilemättä. Tosin joskus sattuu vahinkojakin. Ziran ollessa puolitoistavuotias olimme kesäisellä metsälenkillä ja tavalliseen tapaan vauhtileikki Bobon kanssa oli rajua. Kun palasimme kotiin vaimoni huomasi melkoisen haavan Ziran polvinivelen lähellä. Koira ei siitä paljon välittänyt ja verenvuoto oli vähäistä, mutta koska haava oli viitisen senttimetriä pitkä ja nivelen lähellä oli edessä eläninlääkärireissu, nukutus ja haavan ompelu. Paraneminen oli nopeaa, mutta tikkien poisto ei ollut aivan yksinkertaista, sillä neiti pani kaikin voimin operaatiota vastaan. Runsaiden makupalojen avulla viimeinenkin tikki saatiin poistettua, eikä kommelluksesta jäänyt jälkiseurauksia.

Vesipetoja nämä eivät ole. Vettä vältetään viimeiseen asti muualla kuin juomakupissa. Molemmat ovat pudonneet järveen epähuomiossa ja osaavat kyllä uida, mutta vapaaehtoisesti se ei tapahdu. Ziran uimahyppy oli varsin näyttävä. Istuskelin lämpimänä kesäpäivänä laiturin korokkeella parin metrin kokeudella vedenpinnasta ja tapansa mukaan Zira touhusi vieressä yrittäen saada makkaranpalasia taskustani. Ilmeisesti koira keskittyi puuhaansa niin voimakkaasti että unohti ympäristönsä. Yllättäen vedestä kuului aikamoinen loiskaus ja sukelluksissa käynyt hurtta alkoi porskutella melko kömpelöä koiranuintia kohti rantaa. Oli se rannalle päästyäänkin aika pitkään yllättyneen näköinen. Mitään kammoa laiturielämään ei kuitenkaan jäänyt.

Eroja