Wiipurin Walloitus

 

Wiipurin Walloitus

Suomalaiset ovat menettäneet Viipurin monta kertaa. Viimeisin valtiollinen menettäminen tapahtui vuonna 1944, kun haaveet Saksan tuella valloitetusta Suur-Suomesta piti haudata lopullisesti. Vähaltä piti, ettei mennyt muukin Suomi siinä sivussa. Turistina paikkaa pääsi ihailemaan ja kauhistelemaan melko mukavasti varsinkin Neuvostoliiton romahdettua 1990-luvulta alkaen, mutta Ukrainan hyökkäyssota teki matkailusta Karjalaan jälleen kerran sekä käytännöllisesti, että moraalisesti lähes mahdotonta. Menetys tämäkin, ja koska on epävarmaa pääseekö tuttavuutta Viipurin kanssa enää koskaan uusimaan, on syytä kirjata ylös joitain sattumuksia.

Yllättävä muistoesine

Asia tuli mieleen, kun käsiini osui sotilaskiväärin patruuna. Etsin jotain muuta piirongin laatikosta, kun katse tavoitti ammuksen pikkutavaran keskeltä. Haltuuni esine oli päätynyt sattumalta viitisenkymmentä vuotta aikaisemmin.

Isäni toimi satunnaisesti huutokauppamklarina, kun kuolipesiä realisoitiin ja tällä kertaa vainaja oli ollut  hänen hyvä ystävänsä, Eero Kuosmanen, koko kylän kuulu mekaanikko, joka teki metallista mitä halusi. Huutokauppa kiinnosti myös minua, sillä tarjolla olisi monenlaisia moporemontissa tarpeellisia työkakaluja. Rahoitus vain osoittautui ongelmaksi, sillä taskun pohjalla kilisi muutama markka ja oikeat työkalut tekivät kauppansa oikeilla hinnoilla. Viimeisenä eränä isä huudatti romuläjää, joka koostui vanhoista Suomen Kuvalhehdistä, avatuista maalipurkeista, sekalaisista pulteista ja muttereista sekä metallin kappaleista. Mukana oli kuitenkin separaattorin rungosta ja hammapyöristä rakennettu käsikäyttöinen smirgeli. Siispä rohkeasti tarjoamaan. Tosin meklari, isäni, koetti elein ja ilmein viestittää, että taloudessamme ei välttämättä tarvittaisi noin 20 kiloa sekalaista romua. Tunnelma tiivistyi, kun 1 markan korotuksia oli tullut muutama. Rahavarani oli 5 mk ja tiesin, että ainakaan meklari ei lisää lainaisi. Kun olin sen vitosen tarjonnut meklari yritti herutella kaikin keinoin korotuksia: Ensimmäisen, toinen... Ensimmäinen toinen... Ja viimein kolmas kerta. Olin romuläjän onnellinen omistaja meklarin mulkoillessa nuijineen vieressä nuivan oloisena.

Kyläseppä

Eero Kuosmanen oli kirkonkylämme viimeinen kyläseppä. Vähitellen teolliset tuotteet olivat korvanneet paikallisen osaamisen, mutta vielä 70-luvun alussa ihmiset osasivat tehdä käsillään kaikenlaista tarpeellista. Puuseppä Punkki valmisti huonekaluja ja kalusteita, mutta joutui välillä sivutöinään opettamaan puutöitä keskikoulussa. Joskus opetushommat kävivät ammattimiehen hermoille, jos raaka-aineista ei tullut aivan toivottua lopputulosta. Reinon harmistunut toteamus kuului usein: "Työ toskootta ihan kaiken". Ja taas jokin pieleen mennyt yritelmä lensi romukoppaan. Monesti tehdastuotteita pidettiin hienompina kuin paikallisesti tehtyjå esineitä. Poikkeus olivat kuitenkin Vesamäen persoonallisen takojan, Seppä-Einon viikatteenterät. Niitä pidettiin parempina kuin konetaottuja sarjatuotantoteriä. Tosin näiden huipputerien saatavuus vaihteli, sillä välillä Einolla oli tapana keskittyä tinaushommiin ja silloin aamupäivät olivat sellaisia, että päässä jyskytti ilman takomistakin.

Viitisen kilometriä kirkonkylältä oli myös kyläseppä. Alvari Turjamaan pajassa oli myös järeää koneistusta, kuten pylväsporakone ja sorvi. Koneita käytettiin ylhäälle katon rajaan laakeroidulla pääakselilla, jota pyöritettiin polttomoottorilla, ja jolta voima johdettiin erikokoisten hihnapyörien välityksellä alas työstökoneille. Oli jännittävää seurattavaa, kun Alvari laittoi esimerkiksi sorvin pyörimään. Kuormittamton hihna roikkui löysänä pyörivällä pääakselilla ja kun voimaa tarvittiin, Alvari asetti hihnan sorvin hihnapyörälle ja heitti sitten hihnan pyörivän pääakselin hihnapyörälle. 2000-luvun työsuojelutarkastaja pyörtyisi näyn edessä.

Eräs Eero Kuosmasen taidonnäyte oli tarkkuuskiväärin tukin perälevyn valmistaminen saksalaisen koulukunnan mukaan. Tarina kertoo, että alumiinin valamiseen tarvittu raaka-aine oli peräisin rouva Kuosmasen kattilasta ja keittoruoan taso laski kunnes vaimo leppyi. Huutokaupassa tuo tuo tarkkuusase oli kaupan, mutta sen hinta nousi yli

500 markkaan, mikä oli tuohon aikaan huippuhinta jo silloin vanhasta aseesta. Myöhemmin onnistuin hankkimaan samanlaisen Franz Langenhanin kiväärin 30-luvulta, mutta eihän siinä hienoa, alumiinista kilpakäyttöön suunniteltua perää ollut. Oman kiilalukkoisen kiväärini oli maahantuonnut Skoha oy eli Suojeluskunt kauppa oy ja siihen on stanssattu tunnnus S.U.L. mikä tarkoittaa, että asetta on todennäköisesti käytettu kilpa-ammunnan harjoittelussa. Ase on edelleen erittäin tarkka ja sillä on miellyttävä ampua hyvien tähtäinten, raskaan painon ja täsmällisen liipaisun vuoksi. Myös tukki etutukkiin kiinnitettyine tukipalloineen on hyvin muotoiltu.

Aarteita

Investointi osoittautui onnistuneeksi, varsinkin kun erään aitan nurkan takaa löytyi ruostunut Rabeneick-merkkisen mopon raato, jonka leski halusi ehdottamasti pois nurkistaan. Aikaa vierähti aarteita hyödyntäen, kunnes koitti uudenvuoden aatto 1973, eikä ilotulitteita ollut tullut hankittua. Silloin mieleen tuli, että Eero-vainaan jäämistössä olisi ainakin yksi kiväärin patruuna, josta saisi paukkuihin tarvittavaa ruutia. Ammus löytyi, mutta se vaikutti oudolle. Nallissa oli varsin syvä kuoppa, joka ei näyttänyt iskurin iskemälle, hylsyn laippa oli selvästi tavanomaista kapeampi ja luoti näytti pidemmälle kuin normaalisti. Väänsin luotia sormissani voimakkaasti, sillä joskus partruunat olivat purkautuneet ilman työkalujen käyttöä. Yllätyksekseni luoti irtosikin helposti, mutta hylsyn sisältä ei tullut ruutia vaan luotiin kiinnitettu pieni puukon terä. Hylsy oli siis toiminut miniatyyripuukon tuppena!

Nyt patruuna alkoi kiinnostaa ja lähemmässä tarkastelussa hylsyn kyljestä alkoi erottaa naarmuja ja naarmuista alkoi hahmottua kirjaimia. Kun hylsy oli kunnolla puhdistettu vuosikymmenten patinasta, sen kyljestä pystyi lukemaan kauniilla käsialalla kirjoitettuna: 

 Eerolle

19 29/IV 18

Wiipurin

Walloituksen

muisto

Puukon tekijä tekijä on varmasti ollut valkoisten joukoissa, jotka valtasivat Viipurin punaisilta 28.-29.4.1918. Miniatyyripuukko on hyvin taidokasta käsityötä. Ei ole tietoa siitä, miten muistoesine oli joutunut yhdentekevien romujen joukkoon. Ehkä puukon saaja ei ollut huomannut, että kyseessä ei ole tavallinen sotilaskiväärin patruuna, sillä sisältöä ei päällepäin näy.

Toisenlaista isänmaata rakentamassa

Sisällissodan traagisiin tapahtumiin liittyy myös Johan Emil Järvisalo 1888 - 1929, joka toimi punaisen kaartin intendentuurin elintarvikepäällikkönä, pakeni sodan päätyttyä Neuvostoliittoon, joutui Venäjän valkoisten kenraali Koltsakin vangiksi, karkasi, liittyi kommunistiseen puolueeseen ja yleni Neuvostoliiton toimeenpanevan keskuskomitean jäseneksi. Hänen roolinsa Neuvosto-Karjalan suomalaistamispolitiikassa oli tärkeä Karjalan aluekomitean vastaavana sihteerinä, mutta ura päättyi kuolemaan tuberkuloosiparantolassa Krimillä vuonna 1923. Todennäköisesti Järvisalo olisi likvidoitu hieman myöhemmin alkaneissa Stalinen vainoissa. Järvisalon hauta sijaitsee Petroskoissa lähellä tuntemattoman sotilaan muistomerkkiä, keskusaukiolla. Palaan aiheeseen toisaalla blogissa, pyhiinvaelluksen kuvauksessa.

Isompi puukko

Miniatyyripuukon tupesta, eli kiväärin hylsystä, oli lähtenyt luoti keväälla -18. Nyt alkoi kinnostaa millaisesta aseesta oli kyse. Varmuudella tätä ei voi tietää, sillä sekä punaisilla että valkoisilla oli monenlaisia venäläisiä ja saksalaisia käsiaseita. Moisin Nagant oli yleinen molemmilla puolilla. Näitä oli saatu venäläisten varuskuntien varastoista Suomessa. Bolsevikit olivat toimittaneet samaa tavaraa punaisille sodan kuluessa. Suurin erä oli tullut suuren asejunan tuomana. Mauser-merkkisiä kivääreitä oli tullut valkoisten puolella taistelleiden jääkärien mukana Saksasta ja laivalastillinen saksalaisia aseita oli toimitettu valkoisille tammikuussa -18. Verisissä lähitaisteluissa kaytettiin edelleen pistintä. Moisin-Naganteissa se oli useimmiten puikkomainen "rotanhäntä" ja Mausereissa veitsimäinen, kahvallinen terä, jota saattoi käyttää hyödyksikin, tosin kömpelösti, sillä terä on raskas, paksu ja alkujaan tylsä.

Pistin on Mauser K98 mod 3. vuodelta 1943. Aiempaa, lähes samanlaista versiota käytettiin sisällissodassa. Erona on kahvan materiaali, uudemmassa bakelittia tai puuta, vanhemmassa puuta. Nahkainen, teräksisen tupen kannatin eli frog eli sammakko on
tavallisesti hävinnyt tai rikkoutunut, mutta tässä yksilössä se on hyväkuntoinen. Erikoista on myös se, että kannatin on leveä ja sen kiinnitysremmi sijaitsee tupen ympärillä, vaikka eri lähteiden mukaan sen pitäisi olla kahvan ympärillä. Ulkonäöstä ja Mauserin leimasta päätellen tupen kannatin on kuitenkin aito.

Toriostoksilla

Vuosituhannen vaihteessa Viipuriin pääsi yksinkertaisesti autolla, junalla tai laivalla. Viisumin sai helposti, auton suomalainen liikennevakuutus kelpasi, Saimaan kanava toimi hyvin, eikä yöpymisiin tarvittu ennakkovarauksia tai rekisteröitymistä. Hotelli Druzba oli mukava majapaikka ja Pyöreän Tornin ravintolasta sai kelvollista ruokaa. Ironisesti Kievin kana oli erityisen hyvää.

Torilla babuskat kauppasivat kaikkea mahdollista ja starikat etupäässä käytettyä tavaraa. Eräällä myyntipöydällä huomiotani kiinnitti nahkainen, patinoitunut pistoolikotelo. Kun olin sitä vähän aikaa hypistellyt myyjäukkeli kysäisi, että kiinnostaisiko kotelon täytekin. Tietysti kiinnosti, ja ukko ohjasi minut pieneen telttaan myyntipöydän takana. Siellä hän kaiveli vahapapeiden välistä pistoolin, jota luulin muoviseksi replikaksi Makarov-merkkisestä virka-aseesta, mutta kun ukkeli tarjosi sitä käteeni, totesin painosta, että teräksestä oli kyse. "Ammunko?" kysyi ukko, otti aseen minulta ja teki latausliikkeen. Siinä vaiheessa polveni vähän notkahtivat ja mielessä ennätti käydä, että putkareissu tästä taisi tulla. Kuului kuitenkin vain napsahdus, tussahdus ja poksahdus, Teltan maalattialle heitettyyn tyhjään oluttölkkiin ilmestyi pieni reikä. Makarov osoittutui ilma-aseeksi, jossa hiilidioksidipatruunalla toimiva mekanismi oli rakennettu tuliaseen sisälle. Luisti, lipas, hana, varmistin, tähtäimet koko ase oli terästä. Tyhjensimme starikan kanssa pari tölkkiä lisää maaleiksi ja teimme kaupat.

Ase on tarkkaan esikuvansa mukaan valmistettu. Asesivustot tietävät kertoa, että vuoteen 2006 saakka pyssyssä on käytetty soveltuvin osin alkuperäisiä Makarovin osia. Tämä ase on valmistettu vuonna 2005. Kotelo on patinoitunut virkakäytössä ja sen erikoisuus on kahvaosan etupuolen nahkahihna, josta vetämällä aseen saa nopeasti ylös kotelosta. On
vaikea arvioida, mihin tarkoitukseen tämä ilma-ase on suunniteltu. Työn jälki on tarkkaa, viimeistely huoliteltua, mekanismin toimita sulavaa ja valmistuskustannukset varmasti korkeat. 4,5 mm kaliperi, kuulan muotoinen ammus ja 110 m/s lähtönopeus eivät oikein sovellu tarkkuusammuntaan. Ehkä ase on tehty siihen tarkoitukseen mihin starikka sitä käytti: ihmisten pelotteluun ja kaljapurkkien puhkontaan.