Wiipurin Walloitus

Suomalaiset ovat menettäneet Viipurin monta kertaa. Viimeisin valtiollinen menettäminen tapahtui vuonna 1944, kun haaveet Saksan tuella valloitetusta Suur-Suomesta piti haudata lopullisesti. Vähaltä piti, ettei mennyt muukin Suomi siinä sivussa. Turistina paikkaa pääsi ihailemaan ja kauhistelemaan melko mukavasti varsinkin Neuvostoliiton romahdettua 1990-luvulta alkaen, mutta Ukrainan hyökkäyssota teki matkailusta Karjalaan jälleen kerran sekä käytännöllisesti, että moraalisesti lähes mahdotonta. Menetys tämäkin, ja koska on epävarmaa pääseekö tuttavuutta Viipurin kanssa enää koskaan uusimaan, on syytä kirjata ylös joitain sattumuksia.

Yllättävä muistoesine

Asia tuli mieleen, kun käsiini osui sotilaskiväärin patruuna. Etsin jotain muuta piirongin laatikosta, kun katse tavoitti ammuksen pikkutavaran keskeltä. Haltuuni esine oli päätynyt sattumalta viitisenkymmentä vuotta aikaisemmin.

Isäni toimi satunnaisesti huutokauppamklarina, kun kuolipesiä realisoitiin ja tällä kertaa vainaja oli ollut  hänen hyvä ystävänsä, Eero Kuosmanen, koko kylän kuulu mekaanikko, joka teki metallista mitä halusi. Huutokauppa kiinnosti myös minua, sillä tarjolla olisi monenlaisia moporemontissa tarpeellisia työkakaluja. Rahoitus vain osoittautui ongelmaksi, sillä taskun pohjalla kilisi muutama markka ja oikeat työkalut tekivät kauppansa oikeilla hinnoilla. Viimeisenä eränä isä huudatti romuläjää, joka koostui vanhoista Suomen Kuvalhehdistä, avatuista maalipurkeista, sekalaisista pulteista ja muttereista sekä metallin kappaleista. Mukana oli kuitenkin separaattorin rungosta ja hammapyöristä rakennettu käsikäyttöinen smirgeli. Siispä rohkeasti tarjoamaan. Tosin meklari, isäni, koetti elein ja ilmein viestittää, että taloudessamme ei välttämättä tarvittaisi noin 20 kiloa sekalaista romua. Tunnelma tiivistyi, kun 1 markan korotuksia oli tullut muutama. Rahavarani oli 5 mk ja tiesin, että ainakaan meklari ei lisää lainaisi. Kun olin sen vitosen tarjonnut meklari yritti herutella kaikin keinoin korotuksia: Ensimmäisen, toinen... Ensimmäinen toinen... Ja viimein kolmas kerta. Olin romuläjän onnellinen omistaja meklarin mulkoillessa nuijineen vieressä nuivan oloisena.

Aarteita

Investointi osoittautui onnistuneeksi, varsinkin kun erään aitan nurkan takaa löytyi ruostunut Rabeneick-merkkisen mopon raato, jonka leski halusi ehdottamasti pois nurkistaan. Aikaa vierähti aarteita hyödyntäen, kunnes koitti uudenvuoden aatto 1973, eikä ilotulitteita ollut tullut hankittua. Silloin mieleen tuli, että Eero-vainaan jäämistössä olisi ainakin yksi kiväärin patruuna, josta saisi paukkuihin tarvittavaa ruutia. Ammus löytyi, mutta se vaikutti oudolle. Nallissa oli varsin syvä kuoppa, joka ei näyttänyt iskurin iskemälle, hylsyn laippa oli selvästi tavanomaista kapeampi ja luoti näytti pidemmälle kuin normaalisti. Väänsin luotia sormissani voimakkaasti, sillä joskus partruunat olivat purkautuneet ilman työkalujen käyttöä. Yllätyksekseni luoti irtosikin helposti, mutta hylsyn sisältä ei tullut ruutia vaan luotiin kiinnitettu pieni puukon terä. Hylsy oli siis toiminut miniatyyripuukon tuppena!

Nyt patruuna alkoi kiinnostaa ja lähemmässä tarkastelussa hylsyn kyljestä alkoi erottaa naarmuja ja naarmuista alkoi hahmottua kirjaimia. Kun hylsy oli kunnolla puhdistettu vuosikymmenten patinasta, sen kyljestä pystyi lukemaan kauniilla käsialalla kirjoitettuna: 

 Eerolle

19 29/IV 18

Wiipurin

Walloituksen

muisto

Puukon tekijä tekijä on varmasti ollut valkoisten joukoissa, jotka valtasivat Viipurin punaisilta 28.-29.4.1918. Miniatyyripuukko on hyvin taidokasta käsityötä. Ei ole tietoa siitä, miten muistoesine oli joutunut yhdentekevien romujen joukkoon. Ehkä puukon saaja ei ollut huomannut, että kyseessä ei ole tavallinen sotilaskiväärin patruuna, sillä sisältöä ei päällepäin näy.

Sisällissodan traagisiin tapahtumiin liittyy myös Johan Emil Järvisalo 1888 - 1929, joka toimi punaisen kaartin intendentuurin elintarvikepäällikkönä, pakeni sodan päätyttyä Neuvostoliittoon, joutui Venäjän valkoisten kenraali Koltsakin vangiksi, karkasi, liittyi kommunistiseen puolueeseen ja yleni Neuvostoliiton toimeenpanevan keskuskomitean jäseneksi. Hänen roolinsa Neuvosto-Karjalan suomalaistamispolitiikassa oli tärkeä Karjalan aluekomitean vastaavana sihteerinä, mutta ura päättyi kuolemaan tuberkuloosiparantolassa Krimillä vuonna 1929. Järvisalon hauta sijaitsee Petroskoissa lähellä tuntemattoman sotilaan muistomerkkiä keskusaukiolla. Palaan aiheeseen toisaalla blogissa, pyhiinvaelluksen kuvauksessa.

        

 mo