Laatokan ympäri

Huolellista suunnittelua

Kesällisten reissujen jäljiltä Venäjän viisumia oli vielä jäljellä ja päätimme Saleniuksen Pekan kanssa hyödyntää mahdollisuuksia seikkailla naapurissa. Elokuun lopussa sääennuste lupaili kuivahkoja olosuhteita syyskuun alkuun ja käytettävissä oli 3-4 päivää aikaa. Netistä löytyi perustietoa alueesta, mutta ei ajantasaista tietoa teiden kunnosta. Siispä päätimme lähteä katsomaan, mitä Laatokan rannoille kuuluu myötäpäivään kierrettynä. Toki motoristit olivat seutua kiertäneet ja joitain neuvojakin saatiin.

Pekka varusti Blackbirdinsä ja minä lastasin tonnisen V-stromini. Toki arvioimme, että kevyemmät ja endurommat kulkupelit olisivat sopivampia, mutta niitä ei nyt ollut käytettävissä.

Aunukseen

Syyskuun 1. oli sunnuntai ja oletuksena oli, että vilkkain turistisesonki on mennyt ja majoitusta löytyisi. Rajan ylitykseen valitsimme Värtsilän, sillä raja-asema on lähinnä Savonlinnaa ja tiedossa oli, että ainakin Sortavalan suuntaan tie olisi hyvä.

Rajamuodottomuudet olivat hyvässä muistissa kesän jäljiltä ja todellisuus vastasi odotuksia. Kummallisinta on, että naapurin puolella jokaisella raja-asemalla näyttää olevan omia käytäntöjään. Se mikä Nuijamaalla hyväksytään, ei käy Värtsilässä, Narvassa on eri käytännöt kuin Kaliningradissa jne. Paljon riippuu virkailijasta, varsinkin kun ajoneuvo on kaksipyöräinen. Tällä kertaa antoivat armon oikeudessa ja huolimatta joistakin huomautuksista leimat pläjähtivät proopuskoihin.

Aurinkoisessa ja lämpimässä säässä kurvailimme aivan tuoretta asvalttia Sortavalan suuntaan. Tien viimeistely oli vielä kesken, mutta jonottaa ei tarvinnut, sillä liikennettä ei juuri ollut. Ruskealan tienoilla, ennen Sortavaa, alkoi tehdä sakuskaa mieli ja paikkakunnan pappilasta arvelimme sitä löytävämme aikaisempien reissujen perusteella. Kylän laita oli muuttunut melkoisesti, mutta kahvilan oloinen paikka löytyi kuitenkin. Sisällä avassa salissa oli pari luokallista koululaisia syömässä ja kyselimme keittäjiltä josko meillekkin jotain liikenisi. Koululaisten otettua omansa jäljellä oli vielä runsaasti lihapullia, perunoita, silliä ja kaalisalaattia. Arvioimme täkäläisen kouluruuan olevan varsin korkeatasoista ja hinta oli lähinnä muodollisuus.

Ennen Sortavalaa käännyimme Petroskoin tielle Pitkärannan suuntaan. Tie oli edelleen erittäin hyvää ja motoristille mieleistä mutkaista ja kumpuilevaa Laatokan rantaa. Taakse jäi apteekkari Jääskeläisen huvila, jonka tienoille olin järjestänyt Ural-retken tragikoomisine sattumuksineen parikymmentä vuotta aikaisemmin. Outoa vasta päällystetyssä tiessä oli sinne tänne siroteltu hieno hiekka. Hiekan merkitys ei selvinnyt, mutta kaarrenopeudet se piti hyvin kohtuullisina. Alkoi livettää, jos kanttailua liikaa yritti.

Ennen Pitkärantaa tie haarautuu Petroskoin suuntaan. Ajelimme Koirinojalle saakka, ja sieltä käännyimme Pitkärantaan, vaikka pinta näytti huomattavasti kuoppaisemmalle kuin Petroskoin vaihtoehdossa. Ehkä olisi pitänyt valita toisin.

Pitkäranta-Koirinoja-Lemetti alueella on paljon jatkosodan taistelupaikkoja. Muistomerkkejä on pystytelty ja maastosta löytyy edelleen sotaromua. Aiemmalla reissulla kahvipaikka metsässä tuli vahingossa valittua alueelta, jossa löytyi kaivamattakin luita, kranaatin kantoja, ammuslaatikoiden jäänteitä, hylsyjä ym. jäänteitä ilmeisesti Lemetin motista.

 Noin sadan kilometrin pätkä Pitkärannan ja Aunuksen välillä, Salmin kautta, meni teräviä kuoppia väistellessä ja niihin täräytellessä. Maisemia ei juuri ennättänyt ihailla, eikä kahvilakulttuuria. Parista kylästä kahvila löytyi, mutta molemmissa dievuska ilmoitti, että nietu, kun kahvia kyselin. Kahvikoneet baaritiskien takana näytti olevan, mutta ehkä neitosten ajan vei vodkaa vetävien, kovaäänisten pöytäkuntien palvelu.

Aunukseen päästiin päivänvalolla, mutta aika väsyneinä kuoppien kiertelyyn. Matkailuhotelli toivotti meidät tervetulleiksi ja pyörille paikat löytyivät ravintolan valaistulta alaterassilta. Invaluiskaa pitkin päästiin terassille, missä todettiin että kalustotappioita ei ollut syntynyt, mutta ketjut kaipasivat pientä säätöä.

Pinnankiristäjät eivät pääse mielipuuhaansa aluvantaiden kanssa, mutta ketjuja piti kuitenkin säätää molemmista pyöristä. Kuoppaiselle tielle ne olivat liiankin tiukalla.

Huoneeseen kiivetessä  muistui liian myöhään mieleen Aunuksen matkailuhotellin pikku kompa: yhden porrasaskelman parin sentin korkeuspoikkeama muihin askelmiin verrattuna. Hämärähkössä valaistuksessa, laukut ja kypärä käsissä, ajorasitusten uuvuttamana porras pääsi yllättämään, mutta jälleen selvittiin kompuroinnilla ja kiroilulla. Respan emäntä seurasi tilannetta uteliaan huvittuneena.

Hotellista ei ruokaa saanut, mutta kylältä löytyi baari. Venäjänkielinen ruokalista, kyrilliset kirjaimet ja tarjoilijan suppeahko kansainvälinen sanavarasto eivät gourmetillallista mahdollistaneet, mutta spagetti carbonaran kuitenkin. Ruokakaupasta ostimme perustarvikkeita varalle. Minusta savustetuista kilohaileista tehty säilyke "sprot" on hyvää retkievästä ja purkillisen hyllystä valitsin. Kassaneiti huomautti, että päällyksen pahvietiketti oli hieman repeytynyt ja hymyillen tarjoutui vaihtamaan pakkauksen ehjään. Annoin luvan. Hotellihuoneessa sitten keskustelimme palvelukulttuureista ja totesin, että ainakin ruokakaupassa oli huomaavaista, kun sprotipakkauksenkin vaihtoivat ehjään. Samalla tajusin, että jotain outoa tässä nyt on ja pakkausta tarkemmin tutkittaessa ilmeni, että nämä sprotit olisivat olleet parasta huomattavasti ennen tätä päivää. Nauratti ja harmitti, mutta en enää jaksanut lähteä valittamaan, enkä sprotejakaan roskiin laittanut, mikä myöhemmin osoittutui oikeaksi ratkaisuksi.

Aamutunnelmaa Aunuksessa

Pähkinälinnaan

Hotellin aamiaisen räiskäleet olivat erityisen hyviä. Matkatavaroiden kanssa alaspäin kivutessa porras pääsi jälleen yllättämään, mutta varsinaista lankeamista ei nytkään tapahtunut. Lähtöselvityksessä virkailija työnsi passin väliin proopuskan, jonka merkitys ei tarkalleen selvinnyt, mutta granitsasta eli rajasta virkailija jotain selitti. Ilmeisesti kyseessä oli todiste, joka osoitti, että Aunuksen matkailuhotellissa oltiin yötä oltu. Rajalla tätä ei kuitenkaan tarvittu.

Aunuksesta Pietari-Murmansk -valtatielle johtava väylä oli edellistä päivästä tuttua mykylikköä. Alkoi jo arveluttaa, että etappi tulee olemaan rankka minullekkin matkaenduron puikoissa puhumattakaan Pekasta muoviluodin päällä. Valtatie aukeni kuitenkin sileänä, leveänä ja tasaisena, oikeastaan tylsänä. Liikennettä oli vain vähän, eikä edes näyttäviä urheilusuorituksia esiintynyt. Hieman häiritsi kanssaliikkujien tapa roikkua kilometrikaupalla aivan takakumin tuntumassa ja ohittaa vasta sitten kun ohitus ei ollut kovin järkevää. Olisi tehnyt mieli kääntää kahvaa vähän vapaamielisemmin, mutta GAI;n pelko hillitsi nopeuden lähelle rajoituksia.

V-8:n venttiilit. Lotinanpellollakin on merkittävä historia Venäjän laivastossa, Muistomerkkejä löytyy puiston yhteydestä, mutta niitä mielenkiintoisempaa oli tutkia Syvärin rannan hylättyjä aluksia. Tässäkin oli vesisuihku vetolaitteena.

Syväri ylitettiin komeaa siltaa ja Lotinapellon kaupunki tarkastettiin satulasta käsin. Kaupungin jälkeen Syvärin rannalla on Lotinapellon kunniakkaasta laivasto- ym. historiasta kertova Svirskoe Pobedy-puisto vaatimattomine museoineen. Puistosta ei löydetty erityisen mielenkiintoisia kohteita, mutta Syvärin rannalla oli mukava levähtää ja tutkia vesiliikenteen kulkuneuvon tekniikkaa.

Moshkinon kaupungin laitamilta Ojatti-joen jälkeen löytyi hirsitupa, josta sai maukasta Kievin kanaa. Tällä kertaa ruokalista ei ollut ongelma, sillä kanssaruokailijalla oli kana-annos jo käsittelyssä halusimme samanlaiset.

Novaja Ladogan kaupunki jäi tällä kertaa käsittelemättä ja suuntasimme Pähkinälinnaan. Ensimmäinen googlen tarjoama majapaikka oli suuri neuvostotyyppinen hotelli viitisen kilometriä keskustasta. Vaatimaton huone olisi löytynyt, mutta ei aamiaista. Edeskäypä kertoi ystävällisesti, että keskustassa, lähellä muinaista telakkaa löytyisi kyllä useitakin majataloja. Sinne suunnistimme ja oiva majapaikka löytyikin Mini-Hotel Starhousen vierestä, myös pyörät saimme aidatulle sisäpihalle ja aamiaista luvattiin. Englantia puhuivat, ystävällisiä olivat ja huone oli mukava.

Pietari I:n rakennuttama 111 km pitkä kanava Novaja Ladogan ja
 Pähkinälinnan välille valmistui 1730. Kanavan suu toimii nykyisin puistona.

Pähkinälinnan kanavan suu oli mielenkiintoinen iltakävelyn paikka ja kevyttä akrobatiaakin pääsi harjoittamaan kanavan yli kulkevalla kaukolämpöputkella. Suoritukseni jäi kuitenkin paikallisten taitojen varjoon. Heidän taiturointiaan tasapainoittivat olutkassit molemmissa käsissä. Toisaalta promillemäärä saattoi vaikuttaa vastakkaisesti. Kuivina kuitenkin pysyttiin.

Uudesta ostoskeskuksesta löytyi vaivaton ruokapaikka, jossa tiskiltä sai valita esimerkiksi lihapataa kasvispaistoksen kera. Hyvää perusmuonaa.

Leningradia puolustettiin sukupuolineutraalisti

Aamiaisen jälkeen kävelimme satamaan, josta piti lähtemän laiva Pähkinäsaaren linnoitukseen. Lähtöaika ei ollut aivan selkeä, mutta turistiryhmää peesaamalla laivaan päästiin. Peesauksesta ei ollut apua linnan pääsylippuportilla, missä ryhmän opas kylmästi erotti mustat suomalaislampaat muusta laumasta maksamaan ulkomaalaisten pääsymaksut.

Strategisesti loistavalla paikalla, Suomenlahdelle johtavan Nevan niskalla sijaitsevaa linnoitusta ovat isännöineet vuorollaan ruotsalaiset, venäläiset ja välillä neuvostoliittolaiset. Ennen linnoituksen rakentamista viikingit pitivät paikalla majaansa retkillään Russlandiaan.

Oikeastaan linnoitus on ulkoisesti historiallisten paikkojen perussarjaa: korjattuja muureja, vähän esineistöä ja muistomerkkejä eri ajanjaksoilta. Erikoiseksi paikan tekevät hienot maisemat ja pari ajanjaksoa viime vuosisadan alkupuolelta. Paikka toimi poliittisena vankilana vuoteen 1917 ja tuo aika on hyvin esitelty enimmäkseen venäjänkielisissä selosteissa. Toinen jakso oli Leningradin piirityksen aika toisessa maailmansodassa. Tuolloin Pähkinäsaari oli kaupungin puolustuksen etulinjassa, kun Pähkinälinnan kaupunki oli saksalaisten hallussa. Kolmas suomalaisia kiinnostava asia on vuonna 1323 solmittu Pähkinäsaaren rauha, jossa suurvallat sopivat etupiirijaostaan Suomen osalta. Periaatteessa rajakin muodostettiin maastoon sijoitettuine rajakivineen, mutta metsäsuomalaisille sillä ei liene ollut kovin paljon vaikutusta muuten kuin sotaväen oton ja verotuksen näkökulmasta.

Saarella sataa tihuutteli, mutta kun sää kuitenkin kuivui, päätimme saarelta palattuamme jatkaa kohti Pietaria.

Pietariin ja Sortavalaan

Tiekin kuivui vähitellen, kun suuntasimme edelleen erinomaista moottoritietä Pietariin. Liikenne lisääntyi vähitellen kuten voi kuvitella, kun lähestytään kaupunkia, jossa asuu suurinpiirein suomen asukasluvun verran ihmisiä.

Se isompi matkaenduro. Ainoa hankaluus on, että liikennevaloissa jalat eivät yllä maahan.

Pekka oli jo kesällä käynyt tutkimassa erikoista paikkaa Pietarin liepeillä. Ihme kyllä suunnistimme paikalle lähes suorinta reittiä, mutta ihmisiä aidatun ja lukitun alueen portilla ei ollut. Raivohullu vahtikoira päivysti. Vähän ajan kuluttua paikalle ilmestyi rouva, joka muistikin Pekan edellisen vierailun ja päästi meidät sisälle.

Pekka tyypittää miliisiuralia.

Kyseessä oli tarha, jonne oli koottu tavaraa kuin Käkisalmen markkinoille. Oli entisöityjä ja entisöintiä odottavai tehdastekoisia kulkuvälineitä viime vuosisadalta, oli moottorilla kulkevaa rekvisiittakalustoa Mad Maxin tyyliin, oli kulkuekäyttöön rakennettuja näyttelykappaleita, oli soittimia, oli sähkölaitteita, oli militariaa muutaman hehtaarin alueella. Osa tavaroista oli halleissa, osa pihoilla, osa oli peittymässä aluskasvillisuuteen. Kokonaisuus oli koneromantikon paratiisi, jonka kaikki hedelmät eivät varmaankaan löytyneet parituntisen aikana.

Pietarin keskusta ei erityisemmin houkutellut, sen verran ruuhkakokemusta tuli jo esikaupunkialueilla ja niinpä päätimme suunnata kehätielle ja sitä pitkin kaupungin koilisrurkalle. Sieltä eteenpäin vaihtoehtoina olisivat Viipuri ja Sortavala. Tie Viipuriin oli tuttu parin kuukauden takaa ja Leningrarin oblastin rajalta Sortavalaan parinkymmenen vuoden takaa. Valinnaksi tuli seikkailullisempi Sortavalan suunta, sillä tiestä ei ollut muuta käsitystä kuin Here-navigaattorin viiva karttapohjalla ja epämääräiset muistikuvat osittaisesta sorapinnasta mäkineen ja mutkineen.

Kehätiellä liikenne vain tiivistyi kaupungin keskustaa lähestyttäessä ja sitä mukaa tunnelma kypärän sisällä. Bangkokissa ajellessa on tuntunut myös ahtaalle, mutta siellä joustetaan ja annetaan anteeksi töppäilyä, kaksipyöräisille jopa annetaan tilaa. Pietarin liikenteestä jäi toisenlainen käsitys.

Keskustan ohittamisen jälkeen baana rauhoittui ja matka eteni rivakasti hyvissä olosuhteissa. Heren emäntä varoitteli turvakameroista ja pimputti merkkiääntään vähän väliä, mutta kun valvontatolppia ei näkynyt, vapaa moottoritie houkutteli kohtalaisiin nopeuksiin. Arkitodellisuus paljastui, kun edellä parin sadan metrin päässä ajanut auto pääsi GAI:n valokuva-albumiin. Kuvaa ei ottanutkaan tolppapoliisi tien varresta, vaan välähdys tuli korkealta tien yläpuolelta. Tien yli oli rakennettu korkeita kaaria ja kamerat sijoitettu sinne. Oli viisainta hieman löysätä sinkkiä, sillä rajalla ei olisi ollut mukavaa selitellä kiireitään.

Lähestyessämme aluetta, jolta tien pohjoiseen kohti Sortavalaa ja Petroskoita olisi mielestäni pitänyt erkaantua Heren emäntä alkoi hermostua ja vaati milloin U-käännöstä, milloin liittymään ajoa. Luotin kuitenkin enemmän tien opasteisiin ja kohta liittymä Petroskoihin erkanikin. Aiemmista epäilyistä huolimatta tie jatkui erittäin hyvänä. Moottoritien päättyessä oli aika palastella ja sopiva kuppila löytyi helposti. Täällä oli tarjolla mm. taivaallisen hyvää kinkku- juusto- sienipiirakkaa.

Kaksikaistaisenakin tie jatkui erinomaisena ja matkan edetessä alkoi epäilyttää, että kohta kuitenkin joudumme sepelipintaiselle tietyömaalle ja vaihtoehtoiselle reitille taaksepäin alkoi olla jo matkaa. Leningradin oblastin raja yliettiin huomaamatta ja kaikesta näki, että Karjalaa on ryhdytty rakentamaan turisteja vareten.

Konevitsan luostarisaarta kohti oli näyttävät opasteet ja liittymä tiessä, toisin kuin parikymmentä vuotta sitten. Silloin Konevitsalle pääsy oli täysin sattumanvaraista ja venäjää taitamattomalle aikamoinen seikkailu. Tällä kertaa iltapäivä alkoi olla jo niin pitkällä, että pysähdys ei houkutellut.

Tien ajoratamerkinnät ja viimeistely oli vielä kesken ja pysähdykset jonotuksineen pitkän puoleisia. Tämän vuoksi emme tankanneet Käkisalmen keskustassa. Oletimme, että kaupungin pohjoispuoleltakin löytyisi bensa-asemia. No eipä löytynyt ja viimein olimme tilanteessa, jossa kummankin pyörän bensan loppumisen merkkivalo paloi, eikä lopulla bensiinillä olisi takaisin Käkisalmeenkaan ehkä päässyt. Ei auttanut kuin jatkaa eteenpäin säästöliekillä ja toivoa, että Lukoilin kyltti ilmestyisi ennen työntöhommia. Varsinkaan V-strom terävine V-2 pulsseineen ei ollenkaan tykkää alikierroksilla vedättämisestä ja alkaa rytkyttää ilkeästi varsinkin 6-vaihteella, joten aivan mopovauhtiin ei voinut hidastaa.

Lahdenpohja tarjosi viimein vapautuksen bensapulasta. Molemmilla oli vielä 1-2 litraa jäljellä, kun uutta menovettä saatiin. Tie oli vanhempaa, mutta edelleen erinomaista ja nyt mäkistä ja mutkaistakin. Olisi tehnyt mieli vähän enemmänkin kallistella, mutta ilta alkoi jo hämärtää ja viilentyä, mikä hieman menohaluja hillitsi.R

Sortavalaan päästiin hyvässä järjestyksessä. Kaupungissa oli hiljaista kuin Kirvun huopatossutehtaassa. Seurahuoneelta kyselimme majapaikkaa ja olisi se löytynytkin, mutta mopot olisi pitänyt jättää kadun varteen, mikä ei oikein houkutellut. Ladoga sen sijaan tarjosi vartioidun parkkipaikan ja lupasi aamiaistakin, joten sinne majoituimme. Ruoka olisi maistunut, mutta sitä ei kaupungissa ollut tarjolla enää yhdeksän aikoihin! Tässä vaiheessa Aunuksesta ostettu varmuusvarasto nousi arvoonsa ja parasta ennen päiväyksen ylittäneet sprotitkin maistuivat yllättävän hyviltä, puhumattakaan jo hieman kuivahtaneista limpun viipaleista.

Kirkkoja on paljon kunnostettu, tämä löytyy Sortavalasta

Rauhallista oli hotelli Ladogassa ja aamu-unisessa kaupungissa. Gogolevin galleriassa olisi ollut mukava ihailla puutaidetta, mutta kiinnihän sekin oli. Taiteilijan kanssa keskustelin viitisentoista vuotta sitten. Puuveiston kurssia Suomeen suunnittelimme. Toteuttaminen jäi kiinni mm. raaka-aineesta, järeää metsälehmusta ei juuri ollut saatavilla sahattuna ja pitkään varastoituna. Taiteilija ei muuta puuta kelpuuttanut, minkä ymmärsikin kun hänen työskentelyään seurasi. Hyvin vaalea puuaines leikkautui täsmällisen kauniisti mestarin käsissä.

Hyvä oli aamupala Ladogassakin. Perinteinen tattaripuuro teki kauppansa. Pientä shoppailua oli tehtävissä sillanpään varaosaliikkeesPsä ja Suzukin sivulaukku täyttyi Baltica-salkusta. Venäjän puolella käväisimme vielä Ruskealan marmorin entisen avolouhoksen yhteyteen rakennetun matkailukohteen portilla, mutta sisään ei nyt maltettu mennä.

Värtsilän raja-aseman jonossa Venäjän puolella koimme yllätyksen, kun melkoisesti edellä ollut autoilija viittilöi meidät jonon keulille. Tällä kertaa rajan ylitys sujui kuin tanssi. Aurinkoisessa säässä oli mukava viilettää kotikonnuille.

Laatokan kiertäminen oli mukava, helppo ja halpa kokemus. Tiet yllättivät myönteisesti. Seuraavalla kerralla kannattaisi ajaa Värtsilästä Prääzän kautta Petroskoihin ja sieltä Pietari-Murmansk- tietä etelään, ellei halua pikkuteitä koluta. Niille sopiva kalusto olisi oikea enduro, eikä ns. matkaenduro, jollainen V-strom on. Katupyörälläkin pärjää hyvin, varsinkin Petroskoin kautta ajellessa.

Venäjän Karjalassa panostetaan voimakkaasti matkailuun, minkä huomaa opasteista ja teistä sekä uusista matkailukohteista. Hinnat ovat heikon ruplan aikoina hyvin turistiystävälliset. Bensiini maksaa huomattavasti alle euron, keskitasoiseen majapaikkaan pääsee kolmella kympillä, ateria maksaa vitosen jne. Kummallista on, että vaikka hintataso on hyvin kohtuullinen, valmismatkat Venäjälle maksavat saman verran kuin huomattavasi kalliimman hintatason maihin.

Valitettavasti netistä saatava pikaviisumi kattaa Karjalassa vain Leningradin oblastin, jonka alue ei ulottuu idässä vain Syvärille saakka ja lännessä Käkisalmen eteläpuolelle. Myöskään Värtsilän raja-asema ei kuulu nettiviisumin piiriin. Ehkä kylmähermoisimmat motoristit voisivat pikaviisumillakin Laatokan kiertää, eihän Leningradin alueen rajaa mitenkään tarkkailla, mutta yöpyminen viisumialueen ulkopuolella onnistuisi vain telttailemalla, sillä majapaikat vaativat viisumin. Telttailussa olisi sekin riski, että kotiin mennessä venäläinen rajavartija saattaisi kysellä proopuskaa yöpymispaikasta. Toisaalta, olisihan se haastavaa ja mielenkiintoista körötellä ilman lupaa Venäjän teitä.

Kun matkailu vapautuu, Laatokan rannoille pitää päästä uudelleen.

Kalevipoegin kotikonnuille

Moto-Unicin 32. Kokkutulek

Kevään korvalla näyttää sille, että ensi kesän ajelut voivat jäädä lyhyiksi. Harmia hieman helpottaa, kun voi muistella aiempia hyviä hetkiä tien päällä.

Rulettia naapurissa
Kolme pinnankiristäjää starttasi Savonlinnasta heinäkuun 11. päivän torstaiaamuna kohti Holstre-Pollia Viljandin maakunnassa Virossa. Suunnitelmana oli ajaa Nuijamaan tulliaseman kautta Viipuriin, sieltä Pietariin, edelleen Narvaan, sitten rallipaikalle  ja jatkaa sieltä Latviaan, Liettuaan sekä Kuurin kynnään kautta Kaliningradiin ja takaisin.

Pekka Saleniuksen, Pertti Kuusisen ja allekirjoittaneen retkikunnan ajokkeina toimivat Pekan xx Blackbird-Honda, Pertin GL-650 Silverwing-Honda ja minun GL-viissataseni. Ensimmäinen tilastomerkintä tuli jo Parikkalan tietyöpysäytyksessä, missä Pertin menopeli kehitti tyhjäkäynnillä ympärilleen mahtavan savupilven. Sama toistui seuraavassa pysäytyksessä ja Joutsenossa oli pakko todeta, että Venäjälle meneminen mystisesti vikaantuneella pyörällä olisi liian suuri riski. Jatkoimme siis Pekan kanssa rajalle, missä Suomen rajan jälkeen odottivat Venäjän hymyilevät, ystävälliset ja joustavat rajavartijat. Vain noin kahden ja puolen tunnin muodollisuuksien ja monien paperien täyttämisen jälkeen olimme valmiita vinhasti pyörivään venäläiseen rulettiin.

Pelin henki Viipurin ja Pietarin välillä on armoton: On joko köröteltävä rajoitusten mukaan, vaikka kaikki rekoista lähtien viuhahtelevat ohitse puolen metrin etäisyydeltä, tai yritettävä liikkua muun liikenteen tahtiin, mikä merkitsi minulle jossain vaiheessa nopeusmittarin neulan kiertymistä tappiinsa asti. Pekan mittari oli näyttänyt parhaimmillaan sadan viidenkympin lukemia ja minun mittarini rajoitustappi on sadan neljänkympin kohdalla. 37-vuotias menopelini kesti rääkin paremmin kuin omat hermoni. Pietarin ohittavalla, Kronstadin kautta kulkevalla kehätiellä meno onneksi hieman tasoittui ja upeita maisemiakin ennätti silmäilemään. Myöhemmin samana kesänä kiersimme Pekan kanssa Laatokan myötäpäivään. Silloin ajokokemus Venäjältä oli myönteisempi ja tiet yllättävänkin hyväkuntoisia. Koska allani tuolla reissulla oli uudempi laite, en nyt lähde Laatokan kierrosta enemmän avaamaan.

Narvan maille ja Viljandin maakuntaan
Pietarista matka jatkui parin lievän reittihudin jälkeen suomalaisittain tutun täristävällä tiellä kohti Narvaa. Puolivälissä tiekin parani ja iltahämärissä, jälleen kohtalaisen rajabyrokratian ja odottelun jälkeen olimme Narvassa, vaikka renkaina eivät Hakkapeliitat olleetkaan. Mukava hotelli nimeltä Central löytyi vanhalla kunnon menetelmällä: Kiertelemällä ja katselemalla. Oikein lukittava autotallikin saatiin käytettäväksi. Unta ei tarvinnut kauan odotella.

Perjantaiaamuna tutkimme Narvan upeaa linnaa ja valitsimme sitten kohti Viljandin maakuntaa johtavan reitin Peipsijärven pohjoisrannan kautta. Rannan tuntumassa myytiin monenlaista savukalaa: lahnaa, ahventa, ankeriasta ja muikkuja. Hyvää oli tuore Peipsjärven savumuikku. Muutaman harhalenkin jälkeen pääsimme Holstre-Pollin vapaa-ajan keskukseen lähelle Viljandia.

Ystävällistä rallikansaa
Perillä rallikansaa oli jo kokoontunut ihmettelemään toistensa kiiltäviä silmäteriä. Totuttuun tapaan  ilmoittautumisen yhteydessä sai lämmikkeeksi tuhdin ja maukkaan ryypyn DIY-juomaa. Ehkä silmaterien kiilto tämän vuoksi vielä lisääntyi.

Iloiseksi yllätykseksi olimme päässeet huonemajoitukseen, mitä pitkämatkalaisina, hieman kosteiden ajovarusteiden kantajina arvostimme kovasti. Näin myönteisten tunnelmien liikuttamana hain Unic-Motoon oikein jäseneksi minäkin. Saa nähdä hyväksyykö yhdistys ensimmäisen ulkomaisen jäsenensä. (Myöhempi tarkennus: kyllä hyväksyivät ja kirjeenvaihokin on sujunut hyvin) Pekka harmitteli, että Tuuttihonda oli tullut myytyä vähän aikaisemmin ja nyt matkustusvälineenä ollut xx joutui samaan seuraan autojen ja matkailuperävaunujen kanssa.

Ilmeni, että kanssamme samaan huoneeseen oli majoittuneena myös mukava virolaispariskunta, mutta meitä soomepoikia vilkaistuaan rouva katsoi kuitenkin soveliaammaksi nukkua autossa. Herra valitsi meidän seuramme. Ilta kului ihmetellessä ja grillaillessa. Hyvä yhdistelmä on Rakveren makkara, Pöltsamaan kange senap ja Sakun guld export. Metsästäjän teetä yömyssyksi ja unta ei tarvinnut odotella.

Seuraavan aamuna nostettiin lippu tankoon juhlallisin seremonioin ja lähdettiin muutaman kymmenen kilometrin kierrokselle maaseudun kumpuilevalle, hyväpintaiselle tielle. Ensimäinen kohde oli maatilamajoitus-kahvila-panimo -kokonaisuus. Panimon tuotteista mainittakoon hunajaolut, jossa hunajaa käytetään 90 kg/1000 l olutta. Varsin maistuvaa juomaa: ei ollenkaan makeaa, mutta hunajan aromi maistuu silti. Seuraavaksi suunnattiin Viljandiin, jossa pyörät parkkeerattiin keskusaukiolle ihmeteltäviksi. Kaupungissa oli meneillään myös keskiaika -tapahtuma ja hyvin vanhojen mopojen teema ja keskiaika toisiinsa suhtautuivat.

Urheilujuhlan tuntua
Iltapäivällä alkoivat tositoimet: renkaanheitto, heittokiekon tarkkuusheitto, entistämisen arviointi ja Rinaldo-ajo. Rinaldo-ajossa kilpaillaan siitä, kuka osaa ajaa kaksi kierrosta itse valitulla ajonopeudella siten, että ensimäisen ja toisen kierroksen ajat ovat mahdollisimman lähellä toisiaan. Tällä kertaa kierroksen pituus oli noin kilometri ja maasto kumpuilevaa. Pari jyrkähköä mutkaa oli vauhtia hiljentämässä. Rata ei ollut aivan helppo, sillä hiljentäminen ja kiihdyttäminen vähentävät ajosuorituksen tarkkuutta. Toisaalta rata lähtöä lukuunottamatta oli selvitettävissä kolmosvaihteella ainakin Silverwing-Hondalla. Hondan etuna oli lisäksi kierroslukumittari ja sähköstartti, jotka vanhimmista pyöristä puuttuvat. Ajanotto käynnistettiin sammutetulle pyörälle.

Illemmalla oli mukava mennä kuumaan saunaan. Heinäkuun helteistä ei ollut Virossakaan kiusaa. Illalliseksi nautittiin porsaan selystä, uusia perunoita, mulgi-kapsasta ja tillillä maustettua salaattia. Latvialaiset olivat tuoneet terästynnyrillisen omavalmisteista, oikein maistuvaa olutta ja kahvin keralla joku ystävällinen baltti tarjosi Riikan balsamia. Saarenmaalaisen tuttavan kanssa ihmetttelimme saunakulttuurien eroja. Hän kun oli päässyt edellisvuonna Mustjoen rallissa miespuolisuudestaan huolimatta muitta mutkitta naistensaunaan.

Palkintojenjaon yksityiskohdista osa meni hieman ohi, mutta oman nimen sentään tunnisti. Matkaa Savonlinna-Viipuri-Pietari-Narva-Mustvee-Viljandi – reitille oli kertynyt 754 km, muutamine hutilenkkeineen. Tämä riitti pitkän matkan palkintoon. Valitettavasti saman matkan tehneen Pekan suoritusta ei noteerattu uudemman kulkuvälineen takia. Toisen kerran nimeni tunnistin Rinaldo-ajon palkintojenjaossa. Olin tullut kolmanneksi ja kaikki palkitut suoritukset olivat 1 sekunnin sisällä. Yllätys oli suuri ja palkinto hienoa virolaista, taottua taidekäsityötä. VMPK ja Jawasakki ansaitsivat kerhopalkintonsa. Meitä suomalaisia oli kymmenkunta yhteensä paristasadasta osallistujasta. Virolainen trio soitti mukavaa retro-musiikkia, mutta yöpuulle oli meneminen aikaisin, sillä olimme päättäneet jatkaa matkaa Kuurin kynnäälle ja Kaliningradiin.

Valtiot vaihtuvat tiuhaan
Hyvän aamiaisen ja lipunlaskun jälkeen etupyörät käännettiin Klaipedan suuntaan Liettuaa kohti. Latvian rajalle johtavan lyhimmän reitin laadusta oli hieman epätietoisuutta ja soratietähän sieltä löytyi. Se ei menoa haitannut, mutta rajan ylitys jäi kuvaamatta, sillä se tapahtui keskellä metsää ja vain muutama liikennemerkki kertoi, että valtakuntien raja siinä hujahti ohi.

Riikan kohdalla olin suunnistusvuorossa googlen kanssa ja niinhän siinä kävi, että keskustaan jouduttiin. Päästiin sieltä viimein poiskin ja pidempi tauko pidettiinkin vasta Liettuassa. Siauliain lähellä on vaikuttava, jo legendaksi muodostunut ristikukkula, jonne neuvostoaikaan ja sen jälkeen on viety käsittämätön määrä ristejä, ehkä miljoona? Viimeiseisen käynnin jälkeen alue oli moninkertaistunut ja jo silloin ristejä oli laskettu 200 000.

Klaipedaan tultiin rivakkaa vauhtia pääosin pitkin hyväkuntoista tietä, jossa kuitenkin paikoitellen oli hankalasti havaittavia, pitkittäissuuntaisia uria. Urat kyllä huomasi viimeistään siinä vaiheessa, kun kulunut takarengas sellaisiin osui. Yllättävät huojahdukset pitivät kuskit hyvin hereillä. Klaipedassa majapaikaksi osui yhden turhan yrityksen jälkeen Active-hotelli aivan urheilustadionin vieressä. Hieman vaikeasti löydettävä paikka veloitti erittäin tilavasta ja siististä, oikeastaan ylellisestä huoneesta rankat 21 €. Hyvästä aamiaisesta maksoi mielellään muutaman euron lisää, varsinkin kun aamupalaan kuului muun hyvän lisäksi valtava munakas ja kupillinen kuivahkoa, mutta hyvänmakuista, ryynimäistä vaaleaa pöperöä hillon kanssa. Pöperö saattoi olla rahkaa? Paikkaa voi suositella.

Kuurin kynnään lautta lähtee Klaipedasta n. 20 minuutin välein. Vaikka heinäkuussa kaikki jonottajat eivät mukaan mahtuisikaan, odottusaika ei ole pitkä. Parinkymmenen minuutin lauttamatkan jälkeen lähes heti lauttasataman ulkopuolella maksoimme 5 €:n pääsymaksun pyörää kohti luonnosuojelualueelle pääsystä. Mukava oli körötellä hiljaista vauhtia mäntymetsän keskellä kaartelevalla tiellä. Vain balttien tapa liimautua muutaman metrin päähän takavaloista hieman häiritsi, mutta ohikin näyttivät pääsevän, tarvittaessa vauhdikkaastikin.

Konsulikyytiä ei tällä kertaa tarvita
Muutaman kymmenen kilometrin kurvailun jälkeen alkoi tehdä mieli kahvia ja merenrantakylässä silmiini osui ovaalin muotoinen, leijonakuvioinen metallikyltti, joka pikaisella silmäyksellä muistutti saksalaisoluen mainoskylttiä. Toivoin, että baarista saisi kahviakin, sillä olut ei oikein vireystilaa paranna. Kurvasimme pihaan ja kyselin englanniksi kahvia portaille tulleelta herralta. Hän vastasi suomeksi, että valitettavasti kahvia ei ole, mutta hän juttelisi mielellään suomalaisten kanssa. Niinpä sitten istuimme alas ja osoittutui, että mies oli Suomen kunniakonsuli Krister Castren Kuurin kynnäällä ja seinän plakaatti lähemmässä tarkastelussa oli konsulaatin kyltti. Mukavan ja mielenkiintoisen juttutuokion päätteeksi kunniakonsuli Castren kertoi, että kynnäällä kulkiessa häneen voi aina ottaa yhteyttä, jos ongelmia ilmeneen tai vaikka ei ilmenisikään.







Reippailua luonnon helmassa
Kahvipaikka löytyi muutaman kilometrin päästä ja vastapaistetut croissantit tomusokerilla pölytettyinä sesongin mansikkasurvoksen kanssa olivat suurta herkkua. Matkaa jatkettiin laajan dyynialueen laidalle. Siinä vähän aikaa harkittuamme päätimme kiivetä yli 50 metrisille dyyneille, sillä alkumatka näytti sujuvan laudasta rakennettua väylää pitkin. Polun puolivälin kohdilla lautapolku kuitenkin loppui ja alkoi löysässä hiekassa paarustaminen. Nahkapöksy-ajosaapas/merinovillasukka- välihousu – yhdistelmä osoittautui hellettä lähentelevässä lämpötilassa vähintään riittäväksi varustukseksi. Huipun näköala dyynimaastoon korvasi kiipeämisen vaivan.

Kohta saavuimme Nidan kaupunkiin ja kevyelle salaattilounaalle. Täältä oli vain lyhyt pyrähdys Venäjän Kaliningradin alueen rajalle. Taas byrokratia oli arvossaan. Tällä kertaa viranomaisten huolestumista aiheutti se, että Trafi ei ollut merkinnyt pyöräni rekisteriotteeseen Hondan mallia, vaikka otteessa on siihen tarkoitukseen oma paikkansa. Kielimuurista huolimatta ongelma ratkesi, kun tekstasin mallin keltaiselle tarralapulle, joka liitettiin pyörän dokumentteihin. Heti rajan jälkeen kynnäällä on suosittu retkeilyalue kioskeineen. Siellä dievuskat tarjosivat kioskeista rahkatäytteisiä tsässynöitä kahvin kera ja kikattelivat mielissään kun kiitosten yhteydessä sovelsin ainoaa osaamaani venäjänkielistä lausetta, joka on suomeksi: “Pidän Teitä miellyttävänä”.

Jylyä hautausmaalla

Venäjän puolella piti maksaa myös viisieuroinen ruplina luonnonsuojelualueelle pääsystä. Tie oli kapea, mutta upea, sillä suuret puut yhtyivät sen päällä ja matka kulki ikään kuin vihreässä luolassa. Seuraava tilastomerkintä tuli lähempänä puolen miljoonan asukkaan Kaliningradin kaupunkia, sillä pyöräni äänet syvenivät liikaakin. Hautausmaan parkkipaikalla suoritetussa tarkastuksessa ilmeni, että Honda oli sylkäissyt loputkin ruostuneet vaimennuselementit pakoaukoistaan ulos ja seurauksena oli varsin katu-uskottava äänimaailma. Tätä en olisi halunnut GAI:n, Venäjän maantiepoliisin ratsiassa esitellä, mutta onneksi ei tarvinnutkaan.

Kaliningradin ruuhkassa eteneminen sujui kohtuullisen vaikeasti, mutta majapaikka löytyi tutulla kurvaile ja katsele -menetelmällä. Tällä kertaa päätimme sijoittaa puitteisiin, eikä niissä ollutkaan valittamista. Vajaan vuoden käytössä ollut Mercure-hotelli sijaitsee keskustassa, pienen järven rannalla ja huoneet ovat luksustasoa. Suljettu parkkipaikka ja aamiainen kuului 112 €:n hintaan ja bonuksena oli tarjolla sekä turkkilainen hamam, että perinteinen sauna. Parkkipaikalle ajaminen vaati lyhyen enduro-osuuden selvittämistä, sillä puomi ei suostunut aukeamaan ja oli ajettava kapeasta raosta liikennemerkin ohi reunakivi ja nurmikko-osuus ylittäen. Pekka selvitti jakson virheettä, mutta minä olin jäädä sivulaukusta kiinni liikennemerkin tolppaan. Pystyssä kuitenkin pysyttiin, eikä laukkukaan suuremmin kärsinyt.

Kuvauksellinen saunaosasto
Hotellin saunaosasto oli sijoitettu maantasaiseen kerrokseen, eikä siellä muita vierailijoita näkynyt, vaikka olosuhteissa ei ollut valittamista. Turkkilaiseen saunaan eli hamamiin ei valitettavasti sisältynyt hierontaa ja perinteinen sauna oli venäläistapaan aika kuuma. Erikoisuutena saunassa oli järven viereiselle kävelytasanteelle antava, koko seinän ikkuna. Vielä erikoisemmaksi tilanne kävi, kun ikkunan lähelle käveli ihmisiä, jotka ottivat selfieitä ja muita kuvia ikkunaa kohti. Hieman ihmetytti miksi piti ottaa kuvia itsestä ja saunan lauteilla istuvista alastomista ja varttuneista, joskin salskeista motoristeista. Oli laitettava pyyhkeet ympärille ja mentävä ikkunan vieressä sijaitsevasta ovesta jututtamaan valokuvaajia. Kuvaajat yllättyivät melkoisesti seinästä pyrähtäneistä puolipukeisista henkilöistämme ja meitä nauratti havainto saunan ikkunan yksisuuntaisesta peilipinnasta. Toisaalta... olisihan ollut kunnia päästä jonkun perhealbumiin vähemmissäkin vaatteissa.

Illan ja yön aikana sää kääntyi osittain sateiseksi, eikä ennustekaan luvannut sen kuivempaa, joten päätimme kääntyä kotimatkalle mielenkiintoisesta meripihkamuseosta huolimatta, se kun olisi auennut vasta kymmeneltä ja tiedossa oli, että Venäjän rajan ylittämiseen saattaisi taas kulua aikaa. Aamiainen Mercuressa oli huippuluokkaa. Oli lohta, marinoitua kilohailia, silliä, sieniä öljyssä, rapeaa pekonia, leikkeleitä, paahdettuja siemenleivän viipaleita, suklaakakkua jne. Mukava majapaikka ja ystävällinen henkilökunta. Satakunta euroa kahden hengen huoneesta ja palveluista tuntui hyvin kohtuulliselle.

Aamuäreyttä ja kosteutta
Startatessa oma moponi käyttäytyi oudosti. Toinen sylinteri ei oikein lähtenyt mukaan ja rikastinta oli käytettävä pitkään. Välillä taas kierrokset nousivat liikaakin. Moottoritiellä nykiminen ja rykiminen jatkui ja minua alkoi hieman huolestuttaa: lähes 40-vuotiaaseen Silverwingiin osien löytäminen Kaliningradissa saattaisi olla haastavaa. Polttoainehanan kääntely vara-tankilta päätankille ja takaisin vähän auttoi, mutta selvästikin Honda-vanhus oli aamuäreällä tuulella.  Äreys loppui, kun mopo sai juodakseen kunnon venäläisbensaa.

Kaliningradin alueelta poistuminen sujui vikkelästi, vain kaksi tuntia rajalla siitä huolimatta, että otimme hieman motoristivapauksia jonossa. Liettuan ja Latvian rajamailla alkoi sataa oikeasti ja kumma kyllä sadevaatteet tuli tällä kertaa laitettua päälle ennen kuin joka rätti oli läpimärkä nahkapuvun lisäksi. Ehkä tähän omalta osaltaan auttoi uusseelantilaisesta llanoliinista, mehiläisvahasta ja ruokaöljysta itsetehty nahkabalsami, jonka haittapuolena tuoreena on voimakas lampolan lantalan haju. Saappaina minulla oli Dainesen kalvokengät, jotka näin viisi vuotta käytettynä kyllä laskevat veden läpi, mutta kuivuvat todella hitaasti. Kalvo siis toimii ikään kuin käänteisesti.

Pikajuna Latvian
Sade jatkui, eikä helpottanut Pekan ketjunkiristystaukoa Riikassa. Onneksi pinnankiristystarvetta aluvanteisissa pyörissä ja niiden ajajissa ei ollut. Ajelimme sateessa ja lopulta pimeässä lähelle Viron rajaa. Kauhun hetkiä aiheutti ohitustilanteessa juna joka ilmestyi yllättäen vastakkaisesta suunnasta kohdassa, jossa junarata kulki varsin lähellä maantietä. Oli vaikea käsittää mitä vastaan syöksyvät valot olivat ja mistä ne tulivat. Viihtyisän majatalon viimeinen vapaa huone sai asukkaikseen kastuneet ja aika väsyneet matkamiehet. Huoneen kylpyhuoneen varustukseen kuului tehokas pyyhkeen kuivatusteline, joka nyt sai kuivatella ajovarusteita. Majatalon edeskäypä herätteli estelyistä huolimatta omistajan puolilta öin ja saimme vielä tuhdit lämpimät voileivät iltapalaksi. Aamupalan erikoisuus olivat naapurissa savustettu erinomaisen maukas kinkku ja kanan koivet. Näihin ei vettä ollut imeytetty.

Kulutusjuhlaa Suomenlahdella
Aamulla jatkoimme eleettömästi matkaa kohti Tallinnan lauttasatamaa. Tällä kertaa eivät rajamuodollisuudet ja Pietari-Viipuri -valtatien kilparata houkutelleet. Eivät suuresti houkutelleet myöskään laivayhtiön reittimatkan hinnoittelu tai tavaratalon ja viinakaupan yhdistelmänä toimiva, kerrostalon kokoinen laivakaan, mutta tällä kertaa pyörän sai sentään sidottua kunnolla kiinni ja vapaita istumapaikkojakin löytyi. Paluureitti noudatteli tuttua, mutta tylsää kaavaa Lahden kautta Juvalle ja edelleen Savonlinnaan.

Mekhanik sanoi maatuska hohtimista
Minun mielestäni kulkuneuvot ovat liikkumista varten, vaikka museoesineestä olisi kyse. Tällä reissulla kilometrejä kertyi n. 2600. Ihme kyllä, teknisiä ongelmia ei esiintynyt yhden aamun ohimenevää äreyttä lukuunottamatta. Silverwingiä joutui piiskaamaan vauhdikkaimmissa paikoissa suorituskyvyn rajoille saakka, mutta edes öljyä ei kulunut havaittavasti. Lähes 90 000 km:n ajomäärän lähinnä kuulee pakoäänestä, jota alkaa olla vähän liikaa. Matka-ajoa ajatellen, nykypyöriin verrattuna, etujousitus saisi olla tukevampi, pitkittäisurat muljauttelevat matkalastattua pyörää ikävästi. Hieman parannusta tähän ongelmaan tuonee profiililtaan kulmikkaaksi kuluneen takarenkaan vaihtaminen uuteen pyöreämpään.

Pieni on kaunista
Unic-Moton rallin ilmapiiri on oikein mukava, ohjelmaa sopivasti ja osallistujat kaikenikäisiä. Myös koiria, lapsia, nuoria ja naisia on elävöittämässä tapahtumaa. Kaupallisuus, myyntikojut ja kaljateltat puuttuvat, musiikin äänitaso on kohtuullinen. Majoitus ei ole luksusta, mutta kaikki on viihtyisää. Osasyynä rallin luonteeseen on varmaankin koko: parista sadasta osanottajasta suurin osa tunteen toisensa ainakin ulkonäöltä ja lähes kaikilla on jonkinlainen yhteys vanhoihin moottoripyöriin. Toivottavasti rallin luonne säilyy.