Kalevipoegin kotikonnuille

Moto-Unicin 32. Kokkutulek

Kevään korvalla näyttää sille, että ensi kesän ajelut voivat jäädä lyhyiksi. Harmia hieman helpottaa, kun voi muistella aiempia hyviä hetkiä tien päällä.

Rulettia naapurissa
Kolme pinnankiristäjää starttasi Savonlinnasta heinäkuun 11. päivän torstaiaamuna kohti Holstre-Pollia Viljandin maakunnassa Virossa. Suunnitelmana oli ajaa Nuijamaan tulliaseman kautta Viipuriin, sieltä Pietariin, edelleen Narvaan, sitten rallipaikalle  ja jatkaa sieltä Latviaan, Liettuaan sekä Kuurin kynnään kautta Kaliningradiin ja takaisin.

Pekka Saleniuksen, Pertti Kuusisen ja allekirjoittaneen retkikunnan ajokkeina toimivat Pekan xx Blackbird-Honda, Pertin GL-650 Silverwing-Honda ja minun GL-viissataseni. Ensimmäinen tilastomerkintä tuli jo Parikkalan tietyöpysäytyksessä, missä Pertin menopeli kehitti tyhjäkäynnillä ympärilleen mahtavan savupilven. Sama toistui seuraavassa pysäytyksessä ja Joutsenossa oli pakko todeta, että Venäjälle meneminen mystisesti vikaantuneella pyörällä olisi liian suuri riski. Jatkoimme siis Pekan kanssa rajalle, missä Suomen rajan jälkeen odottivat Venäjän hymyilevät, ystävälliset ja joustavat rajavartijat. Vain noin kahden ja puolen tunnin muodollisuuksien ja monien paperien täyttämisen jälkeen olimme valmiita vinhasti pyörivään venäläiseen rulettiin.

Pelin henki Viipurin ja Pietarin välillä on armoton: On joko köröteltävä rajoitusten mukaan, vaikka kaikki rekoista lähtien viuhahtelevat ohitse puolen metrin etäisyydeltä, tai yritettävä liikkua muun liikenteen tahtiin, mikä merkitsi minulle jossain vaiheessa nopeusmittarin neulan kiertymistä tappiinsa asti. Pekan mittari oli näyttänyt parhaimmillaan sadan viidenkympin lukemia ja minun mittarini rajoitustappi on sadan neljänkympin kohdalla. 37-vuotias menopelini kesti rääkin paremmin kuin omat hermoni. Pietarin ohittavalla, Kronstadin kautta kulkevalla kehätiellä meno onneksi hieman tasoittui ja upeita maisemiakin ennätti silmäilemään. Myöhemmin samana kesänä kiersimme Pekan kanssa Laatokan myötäpäivään. Silloin ajokokemus Venäjältä oli myönteisempi ja tiet yllättävänkin hyväkuntoisia. Koska allani tuolla reissulla oli uudempi laite, en nyt lähde Laatokan kierrosta enemmän avaamaan.

Narvan maille ja Viljandin maakuntaan
Pietarista matka jatkui parin lievän reittihudin jälkeen suomalaisittain tutun täristävällä tiellä kohti Narvaa. Puolivälissä tiekin parani ja iltahämärissä, jälleen kohtalaisen rajabyrokratian ja odottelun jälkeen olimme Narvassa, vaikka renkaina eivät Hakkapeliitat olleetkaan. Mukava hotelli nimeltä Central löytyi vanhalla kunnon menetelmällä: Kiertelemällä ja katselemalla. Oikein lukittava autotallikin saatiin käytettäväksi. Unta ei tarvinnut kauan odotella.

Perjantaiaamuna tutkimme Narvan upeaa linnaa ja valitsimme sitten kohti Viljandin maakuntaa johtavan reitin Peipsijärven pohjoisrannan kautta. Rannan tuntumassa myytiin monenlaista savukalaa: lahnaa, ahventa, ankeriasta ja muikkuja. Hyvää oli tuore Peipsjärven savumuikku. Muutaman harhalenkin jälkeen pääsimme Holstre-Pollin vapaa-ajan keskukseen lähelle Viljandia.

Ystävällistä rallikansaa
Perillä rallikansaa oli jo kokoontunut ihmettelemään toistensa kiiltäviä silmäteriä. Totuttuun tapaan  ilmoittautumisen yhteydessä sai lämmikkeeksi tuhdin ja maukkaan ryypyn DIY-juomaa. Ehkä silmaterien kiilto tämän vuoksi vielä lisääntyi.

Iloiseksi yllätykseksi olimme päässeet huonemajoitukseen, mitä pitkämatkalaisina, hieman kosteiden ajovarusteiden kantajina arvostimme kovasti. Näin myönteisten tunnelmien liikuttamana hain Unic-Motoon oikein jäseneksi minäkin. Saa nähdä hyväksyykö yhdistys ensimmäisen ulkomaisen jäsenensä. (Myöhempi tarkennus: kyllä hyväksyivät ja kirjeenvaihokin on sujunut hyvin) Pekka harmitteli, että Tuuttihonda oli tullut myytyä vähän aikaisemmin ja nyt matkustusvälineenä ollut xx joutui samaan seuraan autojen ja matkailuperävaunujen kanssa.

Ilmeni, että kanssamme samaan huoneeseen oli majoittuneena myös mukava virolaispariskunta, mutta meitä soomepoikia vilkaistuaan rouva katsoi kuitenkin soveliaammaksi nukkua autossa. Herra valitsi meidän seuramme. Ilta kului ihmetellessä ja grillaillessa. Hyvä yhdistelmä on Rakveren makkara, Pöltsamaan kange senap ja Sakun guld export. Metsästäjän teetä yömyssyksi ja unta ei tarvinnut odotella.

Seuraavan aamuna nostettiin lippu tankoon juhlallisin seremonioin ja lähdettiin muutaman kymmenen kilometrin kierrokselle maaseudun kumpuilevalle, hyväpintaiselle tielle. Ensimäinen kohde oli maatilamajoitus-kahvila-panimo -kokonaisuus. Panimon tuotteista mainittakoon hunajaolut, jossa hunajaa käytetään 90 kg/1000 l olutta. Varsin maistuvaa juomaa: ei ollenkaan makeaa, mutta hunajan aromi maistuu silti. Seuraavaksi suunnattiin Viljandiin, jossa pyörät parkkeerattiin keskusaukiolle ihmeteltäviksi. Kaupungissa oli meneillään myös keskiaika -tapahtuma ja hyvin vanhojen mopojen teema ja keskiaika toisiinsa suhtautuivat.

Urheilujuhlan tuntua
Iltapäivällä alkoivat tositoimet: renkaanheitto, heittokiekon tarkkuusheitto, entistämisen arviointi ja Rinaldo-ajo. Rinaldo-ajossa kilpaillaan siitä, kuka osaa ajaa kaksi kierrosta itse valitulla ajonopeudella siten, että ensimäisen ja toisen kierroksen ajat ovat mahdollisimman lähellä toisiaan. Tällä kertaa kierroksen pituus oli noin kilometri ja maasto kumpuilevaa. Pari jyrkähköä mutkaa oli vauhtia hiljentämässä. Rata ei ollut aivan helppo, sillä hiljentäminen ja kiihdyttäminen vähentävät ajosuorituksen tarkkuutta. Toisaalta rata lähtöä lukuunottamatta oli selvitettävissä kolmosvaihteella ainakin Silverwing-Hondalla. Hondan etuna oli lisäksi kierroslukumittari ja sähköstartti, jotka vanhimmista pyöristä puuttuvat. Ajanotto käynnistettiin sammutetulle pyörälle.

Illemmalla oli mukava mennä kuumaan saunaan. Heinäkuun helteistä ei ollut Virossakaan kiusaa. Illalliseksi nautittiin porsaan selystä, uusia perunoita, mulgi-kapsasta ja tillillä maustettua salaattia. Latvialaiset olivat tuoneet terästynnyrillisen omavalmisteista, oikein maistuvaa olutta ja kahvin keralla joku ystävällinen baltti tarjosi Riikan balsamia. Saarenmaalaisen tuttavan kanssa ihmetttelimme saunakulttuurien eroja. Hän kun oli päässyt edellisvuonna Mustjoen rallissa miespuolisuudestaan huolimatta muitta mutkitta naistensaunaan.

Palkintojenjaon yksityiskohdista osa meni hieman ohi, mutta oman nimen sentään tunnisti. Matkaa Savonlinna-Viipuri-Pietari-Narva-Mustvee-Viljandi – reitille oli kertynyt 754 km, muutamine hutilenkkeineen. Tämä riitti pitkän matkan palkintoon. Valitettavasti saman matkan tehneen Pekan suoritusta ei noteerattu uudemman kulkuvälineen takia. Toisen kerran nimeni tunnistin Rinaldo-ajon palkintojenjaossa. Olin tullut kolmanneksi ja kaikki palkitut suoritukset olivat 1 sekunnin sisällä. Yllätys oli suuri ja palkinto hienoa virolaista, taottua taidekäsityötä. VMPK ja Jawasakki ansaitsivat kerhopalkintonsa. Meitä suomalaisia oli kymmenkunta yhteensä paristasadasta osallistujasta. Virolainen trio soitti mukavaa retro-musiikkia, mutta yöpuulle oli meneminen aikaisin, sillä olimme päättäneet jatkaa matkaa Kuurin kynnäälle ja Kaliningradiin.

Valtiot vaihtuvat tiuhaan
Hyvän aamiaisen ja lipunlaskun jälkeen etupyörät käännettiin Klaipedan suuntaan Liettuaa kohti. Latvian rajalle johtavan lyhimmän reitin laadusta oli hieman epätietoisuutta ja soratietähän sieltä löytyi. Se ei menoa haitannut, mutta rajan ylitys jäi kuvaamatta, sillä se tapahtui keskellä metsää ja vain muutama liikennemerkki kertoi, että valtakuntien raja siinä hujahti ohi.

Riikan kohdalla olin suunnistusvuorossa googlen kanssa ja niinhän siinä kävi, että keskustaan jouduttiin. Päästiin sieltä viimein poiskin ja pidempi tauko pidettiinkin vasta Liettuassa. Siauliain lähellä on vaikuttava, jo legendaksi muodostunut ristikukkula, jonne neuvostoaikaan ja sen jälkeen on viety käsittämätön määrä ristejä, ehkä miljoona? Viimeiseisen käynnin jälkeen alue oli moninkertaistunut ja jo silloin ristejä oli laskettu 200 000.

Klaipedaan tultiin rivakkaa vauhtia pääosin pitkin hyväkuntoista tietä, jossa kuitenkin paikoitellen oli hankalasti havaittavia, pitkittäissuuntaisia uria. Urat kyllä huomasi viimeistään siinä vaiheessa, kun kulunut takarengas sellaisiin osui. Yllättävät huojahdukset pitivät kuskit hyvin hereillä. Klaipedassa majapaikaksi osui yhden turhan yrityksen jälkeen Active-hotelli aivan urheilustadionin vieressä. Hieman vaikeasti löydettävä paikka veloitti erittäin tilavasta ja siististä, oikeastaan ylellisestä huoneesta rankat 21 €. Hyvästä aamiaisesta maksoi mielellään muutaman euron lisää, varsinkin kun aamupalaan kuului muun hyvän lisäksi valtava munakas ja kupillinen kuivahkoa, mutta hyvänmakuista, ryynimäistä vaaleaa pöperöä hillon kanssa. Pöperö saattoi olla rahkaa? Paikkaa voi suositella.

Kuurin kynnään lautta lähtee Klaipedasta n. 20 minuutin välein. Vaikka heinäkuussa kaikki jonottajat eivät mukaan mahtuisikaan, odottusaika ei ole pitkä. Parinkymmenen minuutin lauttamatkan jälkeen lähes heti lauttasataman ulkopuolella maksoimme 5 €:n pääsymaksun pyörää kohti luonnosuojelualueelle pääsystä. Mukava oli körötellä hiljaista vauhtia mäntymetsän keskellä kaartelevalla tiellä. Vain balttien tapa liimautua muutaman metrin päähän takavaloista hieman häiritsi, mutta ohikin näyttivät pääsevän, tarvittaessa vauhdikkaastikin.

Konsulikyytiä ei tällä kertaa tarvita
Muutaman kymmenen kilometrin kurvailun jälkeen alkoi tehdä mieli kahvia ja merenrantakylässä silmiini osui ovaalin muotoinen, leijonakuvioinen metallikyltti, joka pikaisella silmäyksellä muistutti saksalaisoluen mainoskylttiä. Toivoin, että baarista saisi kahviakin, sillä olut ei oikein vireystilaa paranna. Kurvasimme pihaan ja kyselin englanniksi kahvia portaille tulleelta herralta. Hän vastasi suomeksi, että valitettavasti kahvia ei ole, mutta hän juttelisi mielellään suomalaisten kanssa. Niinpä sitten istuimme alas ja osoittutui, että mies oli Suomen kunniakonsuli Krister Castren Kuurin kynnäällä ja seinän plakaatti lähemmässä tarkastelussa oli konsulaatin kyltti. Mukavan ja mielenkiintoisen juttutuokion päätteeksi kunniakonsuli Castren kertoi, että kynnäällä kulkiessa häneen voi aina ottaa yhteyttä, jos ongelmia ilmeneen tai vaikka ei ilmenisikään.







Reippailua luonnon helmassa
Kahvipaikka löytyi muutaman kilometrin päästä ja vastapaistetut croissantit tomusokerilla pölytettyinä sesongin mansikkasurvoksen kanssa olivat suurta herkkua. Matkaa jatkettiin laajan dyynialueen laidalle. Siinä vähän aikaa harkittuamme päätimme kiivetä yli 50 metrisille dyyneille, sillä alkumatka näytti sujuvan laudasta rakennettua väylää pitkin. Polun puolivälin kohdilla lautapolku kuitenkin loppui ja alkoi löysässä hiekassa paarustaminen. Nahkapöksy-ajosaapas/merinovillasukka- välihousu – yhdistelmä osoittautui hellettä lähentelevässä lämpötilassa vähintään riittäväksi varustukseksi. Huipun näköala dyynimaastoon korvasi kiipeämisen vaivan.

Kohta saavuimme Nidan kaupunkiin ja kevyelle salaattilounaalle. Täältä oli vain lyhyt pyrähdys Venäjän Kaliningradin alueen rajalle. Taas byrokratia oli arvossaan. Tällä kertaa viranomaisten huolestumista aiheutti se, että Trafi ei ollut merkinnyt pyöräni rekisteriotteeseen Hondan mallia, vaikka otteessa on siihen tarkoitukseen oma paikkansa. Kielimuurista huolimatta ongelma ratkesi, kun tekstasin mallin keltaiselle tarralapulle, joka liitettiin pyörän dokumentteihin. Heti rajan jälkeen kynnäällä on suosittu retkeilyalue kioskeineen. Siellä dievuskat tarjosivat kioskeista rahkatäytteisiä tsässynöitä kahvin kera ja kikattelivat mielissään kun kiitosten yhteydessä sovelsin ainoaa osaamaani venäjänkielistä lausetta, joka on suomeksi: “Pidän Teitä miellyttävänä”.

Jylyä hautausmaalla

Venäjän puolella piti maksaa myös viisieuroinen ruplina luonnonsuojelualueelle pääsystä. Tie oli kapea, mutta upea, sillä suuret puut yhtyivät sen päällä ja matka kulki ikään kuin vihreässä luolassa. Seuraava tilastomerkintä tuli lähempänä puolen miljoonan asukkaan Kaliningradin kaupunkia, sillä pyöräni äänet syvenivät liikaakin. Hautausmaan parkkipaikalla suoritetussa tarkastuksessa ilmeni, että Honda oli sylkäissyt loputkin ruostuneet vaimennuselementit pakoaukoistaan ulos ja seurauksena oli varsin katu-uskottava äänimaailma. Tätä en olisi halunnut GAI:n, Venäjän maantiepoliisin ratsiassa esitellä, mutta onneksi ei tarvinnutkaan.

Kaliningradin ruuhkassa eteneminen sujui kohtuullisen vaikeasti, mutta majapaikka löytyi tutulla kurvaile ja katsele -menetelmällä. Tällä kertaa päätimme sijoittaa puitteisiin, eikä niissä ollutkaan valittamista. Vajaan vuoden käytössä ollut Mercure-hotelli sijaitsee keskustassa, pienen järven rannalla ja huoneet ovat luksustasoa. Suljettu parkkipaikka ja aamiainen kuului 112 €:n hintaan ja bonuksena oli tarjolla sekä turkkilainen hamam, että perinteinen sauna. Parkkipaikalle ajaminen vaati lyhyen enduro-osuuden selvittämistä, sillä puomi ei suostunut aukeamaan ja oli ajettava kapeasta raosta liikennemerkin ohi reunakivi ja nurmikko-osuus ylittäen. Pekka selvitti jakson virheettä, mutta minä olin jäädä sivulaukusta kiinni liikennemerkin tolppaan. Pystyssä kuitenkin pysyttiin, eikä laukkukaan suuremmin kärsinyt.

Kuvauksellinen saunaosasto
Hotellin saunaosasto oli sijoitettu maantasaiseen kerrokseen, eikä siellä muita vierailijoita näkynyt, vaikka olosuhteissa ei ollut valittamista. Turkkilaiseen saunaan eli hamamiin ei valitettavasti sisältynyt hierontaa ja perinteinen sauna oli venäläistapaan aika kuuma. Erikoisuutena saunassa oli järven viereiselle kävelytasanteelle antava, koko seinän ikkuna. Vielä erikoisemmaksi tilanne kävi, kun ikkunan lähelle käveli ihmisiä, jotka ottivat selfieitä ja muita kuvia ikkunaa kohti. Hieman ihmetytti miksi piti ottaa kuvia itsestä ja saunan lauteilla istuvista alastomista ja varttuneista, joskin salskeista motoristeista. Oli laitettava pyyhkeet ympärille ja mentävä ikkunan vieressä sijaitsevasta ovesta jututtamaan valokuvaajia. Kuvaajat yllättyivät melkoisesti seinästä pyrähtäneistä puolipukeisista henkilöistämme ja meitä nauratti havainto saunan ikkunan yksisuuntaisesta peilipinnasta. Toisaalta... olisihan ollut kunnia päästä jonkun perhealbumiin vähemmissäkin vaatteissa.

Illan ja yön aikana sää kääntyi osittain sateiseksi, eikä ennustekaan luvannut sen kuivempaa, joten päätimme kääntyä kotimatkalle mielenkiintoisesta meripihkamuseosta huolimatta, se kun olisi auennut vasta kymmeneltä ja tiedossa oli, että Venäjän rajan ylittämiseen saattaisi taas kulua aikaa. Aamiainen Mercuressa oli huippuluokkaa. Oli lohta, marinoitua kilohailia, silliä, sieniä öljyssä, rapeaa pekonia, leikkeleitä, paahdettuja siemenleivän viipaleita, suklaakakkua jne. Mukava majapaikka ja ystävällinen henkilökunta. Satakunta euroa kahden hengen huoneesta ja palveluista tuntui hyvin kohtuulliselle.

Aamuäreyttä ja kosteutta
Startatessa oma moponi käyttäytyi oudosti. Toinen sylinteri ei oikein lähtenyt mukaan ja rikastinta oli käytettävä pitkään. Välillä taas kierrokset nousivat liikaakin. Moottoritiellä nykiminen ja rykiminen jatkui ja minua alkoi hieman huolestuttaa: lähes 40-vuotiaaseen Silverwingiin osien löytäminen Kaliningradissa saattaisi olla haastavaa. Polttoainehanan kääntely vara-tankilta päätankille ja takaisin vähän auttoi, mutta selvästikin Honda-vanhus oli aamuäreällä tuulella.  Äreys loppui, kun mopo sai juodakseen kunnon venäläisbensaa.

Kaliningradin alueelta poistuminen sujui vikkelästi, vain kaksi tuntia rajalla siitä huolimatta, että otimme hieman motoristivapauksia jonossa. Liettuan ja Latvian rajamailla alkoi sataa oikeasti ja kumma kyllä sadevaatteet tuli tällä kertaa laitettua päälle ennen kuin joka rätti oli läpimärkä nahkapuvun lisäksi. Ehkä tähän omalta osaltaan auttoi uusseelantilaisesta llanoliinista, mehiläisvahasta ja ruokaöljysta itsetehty nahkabalsami, jonka haittapuolena tuoreena on voimakas lampolan lantalan haju. Saappaina minulla oli Dainesen kalvokengät, jotka näin viisi vuotta käytettynä kyllä laskevat veden läpi, mutta kuivuvat todella hitaasti. Kalvo siis toimii ikään kuin käänteisesti.

Pikajuna Latvian
Sade jatkui, eikä helpottanut Pekan ketjunkiristystaukoa Riikassa. Onneksi pinnankiristystarvetta aluvanteisissa pyörissä ja niiden ajajissa ei ollut. Ajelimme sateessa ja lopulta pimeässä lähelle Viron rajaa. Kauhun hetkiä aiheutti ohitustilanteessa juna joka ilmestyi yllättäen vastakkaisesta suunnasta kohdassa, jossa junarata kulki varsin lähellä maantietä. Oli vaikea käsittää mitä vastaan syöksyvät valot olivat ja mistä ne tulivat. Viihtyisän majatalon viimeinen vapaa huone sai asukkaikseen kastuneet ja aika väsyneet matkamiehet. Huoneen kylpyhuoneen varustukseen kuului tehokas pyyhkeen kuivatusteline, joka nyt sai kuivatella ajovarusteita. Majatalon edeskäypä herätteli estelyistä huolimatta omistajan puolilta öin ja saimme vielä tuhdit lämpimät voileivät iltapalaksi. Aamupalan erikoisuus olivat naapurissa savustettu erinomaisen maukas kinkku ja kanan koivet. Näihin ei vettä ollut imeytetty.

Kulutusjuhlaa Suomenlahdella
Aamulla jatkoimme eleettömästi matkaa kohti Tallinnan lauttasatamaa. Tällä kertaa eivät rajamuodollisuudet ja Pietari-Viipuri -valtatien kilparata houkutelleet. Eivät suuresti houkutelleet myöskään laivayhtiön reittimatkan hinnoittelu tai tavaratalon ja viinakaupan yhdistelmänä toimiva, kerrostalon kokoinen laivakaan, mutta tällä kertaa pyörän sai sentään sidottua kunnolla kiinni ja vapaita istumapaikkojakin löytyi. Paluureitti noudatteli tuttua, mutta tylsää kaavaa Lahden kautta Juvalle ja edelleen Savonlinnaan.

Mekhanik sanoi maatuska hohtimista
Minun mielestäni kulkuneuvot ovat liikkumista varten, vaikka museoesineestä olisi kyse. Tällä reissulla kilometrejä kertyi n. 2600. Ihme kyllä, teknisiä ongelmia ei esiintynyt yhden aamun ohimenevää äreyttä lukuunottamatta. Silverwingiä joutui piiskaamaan vauhdikkaimmissa paikoissa suorituskyvyn rajoille saakka, mutta edes öljyä ei kulunut havaittavasti. Lähes 90 000 km:n ajomäärän lähinnä kuulee pakoäänestä, jota alkaa olla vähän liikaa. Matka-ajoa ajatellen, nykypyöriin verrattuna, etujousitus saisi olla tukevampi, pitkittäisurat muljauttelevat matkalastattua pyörää ikävästi. Hieman parannusta tähän ongelmaan tuonee profiililtaan kulmikkaaksi kuluneen takarenkaan vaihtaminen uuteen pyöreämpään.

Pieni on kaunista
Unic-Moton rallin ilmapiiri on oikein mukava, ohjelmaa sopivasti ja osallistujat kaikenikäisiä. Myös koiria, lapsia, nuoria ja naisia on elävöittämässä tapahtumaa. Kaupallisuus, myyntikojut ja kaljateltat puuttuvat, musiikin äänitaso on kohtuullinen. Majoitus ei ole luksusta, mutta kaikki on viihtyisää. Osasyynä rallin luonteeseen on varmaankin koko: parista sadasta osanottajasta suurin osa tunteen toisensa ainakin ulkonäöltä ja lähes kaikilla on jonkinlainen yhteys vanhoihin moottoripyöriin. Toivottavasti rallin luonne säilyy.