Laatokan ympäri

Huolellista suunnittelua

Kesällisten reissujen jäljiltä Venäjän viisumia oli vielä jäljellä ja päätimme Saleniuksen Pekan kanssa hyödyntää mahdollisuuksia seikkailla naapurissa. Elokuun lopussa sääennuste lupaili kuivahkoja olosuhteita syyskuun alkuun ja käytettävissä oli 3-4 päivää aikaa. Netistä löytyi perustietoa alueesta, mutta ei ajantasaista tietoa teiden kunnosta. Siispä päätimme lähteä katsomaan, mitä Laatokan rannoille kuuluu myötäpäivään kierrettynä. Toki motoristit olivat seutua kiertäneet ja joitain neuvojakin saatiin.

Pekka varusti Blackbirdinsä ja minä lastasin tonnisen V-stromini. Toki arvioimme, että kevyemmät ja endurommat kulkupelit olisivat sopivampia, mutta niitä ei nyt ollut käytettävissä.

Aunukseen

Syyskuun 1. oli sunnuntai ja oletuksena oli, että vilkkain turistisesonki on mennyt ja majoitusta löytyisi. Rajan ylitykseen valitsimme Värtsilän, sillä raja-asema on lähinnä Savonlinnaa ja tiedossa oli, että ainakin Sortavalan suuntaan tie olisi hyvä.

Rajamuodottomuudet olivat hyvässä muistissa kesän jäljiltä ja todellisuus vastasi odotuksia. Kummallisinta on, että naapurin puolella jokaisella raja-asemalla näyttää olevan omia käytäntöjään. Se mikä Nuijamaalla hyväksytään, ei käy Värtsilässä, Narvassa on eri käytännöt kuin Kaliningradissa jne. Paljon riippuu virkailijasta, varsinkin kun ajoneuvo on kaksipyöräinen. Tällä kertaa antoivat armon oikeudessa ja huolimatta joistakin huomautuksista leimat pläjähtivät proopuskoihin.

Aurinkoisessa ja lämpimässä säässä kurvailimme aivan tuoretta asvalttia Sortavalan suuntaan. Tien viimeistely oli vielä kesken, mutta jonottaa ei tarvinnut, sillä liikennettä ei juuri ollut. Ruskealan tienoilla, ennen Sortavaa, alkoi tehdä sakuskaa mieli ja paikkakunnan pappilasta arvelimme sitä löytävämme aikaisempien reissujen perusteella. Kylän laita oli muuttunut melkoisesti, mutta kahvilan oloinen paikka löytyi kuitenkin. Sisällä avassa salissa oli pari luokallista koululaisia syömässä ja kyselimme keittäjiltä josko meillekkin jotain liikenisi. Koululaisten otettua omansa jäljellä oli vielä runsaasti lihapullia, perunoita, silliä ja kaalisalaattia. Arvioimme täkäläisen kouluruuan olevan varsin korkeatasoista ja hinta oli lähinnä muodollisuus.

Ennen Sortavalaa käännyimme Petroskoin tielle Pitkärannan suuntaan. Tie oli edelleen erittäin hyvää ja motoristille mieleistä mutkaista ja kumpuilevaa Laatokan rantaa. Taakse jäi apteekkari Jääskeläisen huvila, jonka tienoille olin järjestänyt Ural-retken tragikoomisine sattumuksineen parikymmentä vuotta aikaisemmin. Outoa vasta päällystetyssä tiessä oli sinne tänne siroteltu hieno hiekka. Hiekan merkitys ei selvinnyt, mutta kaarrenopeudet se piti hyvin kohtuullisina. Alkoi livettää, jos kanttailua liikaa yritti.

Ennen Pitkärantaa tie haarautuu Petroskoin suuntaan. Ajelimme Koirinojalle saakka, ja sieltä käännyimme Pitkärantaan, vaikka pinta näytti huomattavasti kuoppaisemmalle kuin Petroskoin vaihtoehdossa. Ehkä olisi pitänyt valita toisin.

Pitkäranta-Koirinoja-Lemetti alueella on paljon jatkosodan taistelupaikkoja. Muistomerkkejä on pystytelty ja maastosta löytyy edelleen sotaromua. Aiemmalla reissulla kahvipaikka metsässä tuli vahingossa valittua alueelta, jossa löytyi kaivamattakin luita, kranaatin kantoja, ammuslaatikoiden jäänteitä, hylsyjä ym. jäänteitä ilmeisesti Lemetin motista.

 Noin sadan kilometrin pätkä Pitkärannan ja Aunuksen välillä, Salmin kautta, meni teräviä kuoppia väistellessä ja niihin täräytellessä. Maisemia ei juuri ennättänyt ihailla, eikä kahvilakulttuuria. Parista kylästä kahvila löytyi, mutta molemmissa dievuska ilmoitti, että nietu, kun kahvia kyselin. Kahvikoneet baaritiskien takana näytti olevan, mutta ehkä neitosten ajan vei vodkaa vetävien, kovaäänisten pöytäkuntien palvelu.

Aunukseen päästiin päivänvalolla, mutta aika väsyneinä kuoppien kiertelyyn. Matkailuhotelli toivotti meidät tervetulleiksi ja pyörille paikat löytyivät ravintolan valaistulta alaterassilta. Invaluiskaa pitkin päästiin terassille, missä todettiin että kalustotappioita ei ollut syntynyt, mutta ketjut kaipasivat pientä säätöä.

Pinnankiristäjät eivät pääse mielipuuhaansa aluvantaiden kanssa, mutta ketjuja piti kuitenkin säätää molemmista pyöristä. Kuoppaiselle tielle ne olivat liiankin tiukalla.

Huoneeseen kiivetessä  muistui liian myöhään mieleen Aunuksen matkailuhotellin pikku kompa: yhden porrasaskelman parin sentin korkeuspoikkeama muihin askelmiin verrattuna. Hämärähkössä valaistuksessa, laukut ja kypärä käsissä, ajorasitusten uuvuttamana porras pääsi yllättämään, mutta jälleen selvittiin kompuroinnilla ja kiroilulla. Respan emäntä seurasi tilannetta uteliaan huvittuneena.

Hotellista ei ruokaa saanut, mutta kylältä löytyi baari. Venäjänkielinen ruokalista, kyrilliset kirjaimet ja tarjoilijan suppeahko kansainvälinen sanavarasto eivät gourmetillallista mahdollistaneet, mutta spagetti carbonaran kuitenkin. Ruokakaupasta ostimme perustarvikkeita varalle. Minusta savustetuista kilohaileista tehty säilyke "sprot" on hyvää retkievästä ja purkillisen hyllystä valitsin. Kassaneiti huomautti, että päällyksen pahvietiketti oli hieman repeytynyt ja hymyillen tarjoutui vaihtamaan pakkauksen ehjään. Annoin luvan. Hotellihuoneessa sitten keskustelimme palvelukulttuureista ja totesin, että ainakin ruokakaupassa oli huomaavaista, kun sprotipakkauksenkin vaihtoivat ehjään. Samalla tajusin, että jotain outoa tässä nyt on ja pakkausta tarkemmin tutkittaessa ilmeni, että nämä sprotit olisivat olleet parasta huomattavasti ennen tätä päivää. Nauratti ja harmitti, mutta en enää jaksanut lähteä valittamaan, enkä sprotejakaan roskiin laittanut, mikä myöhemmin osoittutui oikeaksi ratkaisuksi.

Aamutunnelmaa Aunuksessa

Pähkinälinnaan

Hotellin aamiaisen räiskäleet olivat erityisen hyviä. Matkatavaroiden kanssa alaspäin kivutessa porras pääsi jälleen yllättämään, mutta varsinaista lankeamista ei nytkään tapahtunut. Lähtöselvityksessä virkailija työnsi passin väliin proopuskan, jonka merkitys ei tarkalleen selvinnyt, mutta granitsasta eli rajasta virkailija jotain selitti. Ilmeisesti kyseessä oli todiste, joka osoitti, että Aunuksen matkailuhotellissa oltiin yötä oltu. Rajalla tätä ei kuitenkaan tarvittu.

Aunuksesta Pietari-Murmansk -valtatielle johtava väylä oli edellistä päivästä tuttua mykylikköä. Alkoi jo arveluttaa, että etappi tulee olemaan rankka minullekkin matkaenduron puikoissa puhumattakaan Pekasta muoviluodin päällä. Valtatie aukeni kuitenkin sileänä, leveänä ja tasaisena, oikeastaan tylsänä. Liikennettä oli vain vähän, eikä edes näyttäviä urheilusuorituksia esiintynyt. Hieman häiritsi kanssaliikkujien tapa roikkua kilometrikaupalla aivan takakumin tuntumassa ja ohittaa vasta sitten kun ohitus ei ollut kovin järkevää. Olisi tehnyt mieli kääntää kahvaa vähän vapaamielisemmin, mutta GAI;n pelko hillitsi nopeuden lähelle rajoituksia.

V-8:n venttiilit. Lotinanpellollakin on merkittävä historia Venäjän laivastossa, Muistomerkkejä löytyy puiston yhteydestä, mutta niitä mielenkiintoisempaa oli tutkia Syvärin rannan hylättyjä aluksia. Tässäkin oli vesisuihku vetolaitteena.

Syväri ylitettiin komeaa siltaa ja Lotinapellon kaupunki tarkastettiin satulasta käsin. Kaupungin jälkeen Syvärin rannalla on Lotinapellon kunniakkaasta laivasto- ym. historiasta kertova Svirskoe Pobedy-puisto vaatimattomine museoineen. Puistosta ei löydetty erityisen mielenkiintoisia kohteita, mutta Syvärin rannalla oli mukava levähtää ja tutkia vesiliikenteen kulkuneuvon tekniikkaa.

Moshkinon kaupungin laitamilta Ojatti-joen jälkeen löytyi hirsitupa, josta sai maukasta Kievin kanaa. Tällä kertaa ruokalista ei ollut ongelma, sillä kanssaruokailijalla oli kana-annos jo käsittelyssä halusimme samanlaiset.

Novaja Ladogan kaupunki jäi tällä kertaa käsittelemättä ja suuntasimme Pähkinälinnaan. Ensimmäinen googlen tarjoama majapaikka oli suuri neuvostotyyppinen hotelli viitisen kilometriä keskustasta. Vaatimaton huone olisi löytynyt, mutta ei aamiaista. Edeskäypä kertoi ystävällisesti, että keskustassa, lähellä muinaista telakkaa löytyisi kyllä useitakin majataloja. Sinne suunnistimme ja oiva majapaikka löytyikin Mini-Hotel Starhousen vierestä, myös pyörät saimme aidatulle sisäpihalle ja aamiaista luvattiin. Englantia puhuivat, ystävällisiä olivat ja huone oli mukava.

Pietari I:n rakennuttama 111 km pitkä kanava Novaja Ladogan ja
 Pähkinälinnan välille valmistui 1730. Kanavan suu toimii nykyisin puistona.

Pähkinälinnan kanavan suu oli mielenkiintoinen iltakävelyn paikka ja kevyttä akrobatiaakin pääsi harjoittamaan kanavan yli kulkevalla kaukolämpöputkella. Suoritukseni jäi kuitenkin paikallisten taitojen varjoon. Heidän taiturointiaan tasapainoittivat olutkassit molemmissa käsissä. Toisaalta promillemäärä saattoi vaikuttaa vastakkaisesti. Kuivina kuitenkin pysyttiin.

Uudesta ostoskeskuksesta löytyi vaivaton ruokapaikka, jossa tiskiltä sai valita esimerkiksi lihapataa kasvispaistoksen kera. Hyvää perusmuonaa.

Leningradia puolustettiin sukupuolineutraalisti

Aamiaisen jälkeen kävelimme satamaan, josta piti lähtemän laiva Pähkinäsaaren linnoitukseen. Lähtöaika ei ollut aivan selkeä, mutta turistiryhmää peesaamalla laivaan päästiin. Peesauksesta ei ollut apua linnan pääsylippuportilla, missä ryhmän opas kylmästi erotti mustat suomalaislampaat muusta laumasta maksamaan ulkomaalaisten pääsymaksut.

Strategisesti loistavalla paikalla, Suomenlahdelle johtavan Nevan niskalla sijaitsevaa linnoitusta ovat isännöineet vuorollaan ruotsalaiset, venäläiset ja välillä neuvostoliittolaiset. Ennen linnoituksen rakentamista viikingit pitivät paikalla majaansa retkillään Russlandiaan.

Oikeastaan linnoitus on ulkoisesti historiallisten paikkojen perussarjaa: korjattuja muureja, vähän esineistöä ja muistomerkkejä eri ajanjaksoilta. Erikoiseksi paikan tekevät hienot maisemat ja pari ajanjaksoa viime vuosisadan alkupuolelta. Paikka toimi poliittisena vankilana vuoteen 1917 ja tuo aika on hyvin esitelty enimmäkseen venäjänkielisissä selosteissa. Toinen jakso oli Leningradin piirityksen aika toisessa maailmansodassa. Tuolloin Pähkinäsaari oli kaupungin puolustuksen etulinjassa, kun Pähkinälinnan kaupunki oli saksalaisten hallussa. Kolmas suomalaisia kiinnostava asia on vuonna 1323 solmittu Pähkinäsaaren rauha, jossa suurvallat sopivat etupiirijaostaan Suomen osalta. Periaatteessa rajakin muodostettiin maastoon sijoitettuine rajakivineen, mutta metsäsuomalaisille sillä ei liene ollut kovin paljon vaikutusta muuten kuin sotaväen oton ja verotuksen näkökulmasta.

Saarella sataa tihuutteli, mutta kun sää kuitenkin kuivui, päätimme saarelta palattuamme jatkaa kohti Pietaria.

Pietariin ja Sortavalaan

Tiekin kuivui vähitellen, kun suuntasimme edelleen erinomaista moottoritietä Pietariin. Liikenne lisääntyi vähitellen kuten voi kuvitella, kun lähestytään kaupunkia, jossa asuu suurinpiirein suomen asukasluvun verran ihmisiä.

Se isompi matkaenduro. Ainoa hankaluus on, että liikennevaloissa jalat eivät yllä maahan.

Pekka oli jo kesällä käynyt tutkimassa erikoista paikkaa Pietarin liepeillä. Ihme kyllä suunnistimme paikalle lähes suorinta reittiä, mutta ihmisiä aidatun ja lukitun alueen portilla ei ollut. Raivohullu vahtikoira päivysti. Vähän ajan kuluttua paikalle ilmestyi rouva, joka muistikin Pekan edellisen vierailun ja päästi meidät sisälle.

Pekka tyypittää miliisiuralia.

Kyseessä oli tarha, jonne oli koottu tavaraa kuin Käkisalmen markkinoille. Oli entisöityjä ja entisöintiä odottavai tehdastekoisia kulkuvälineitä viime vuosisadalta, oli moottorilla kulkevaa rekvisiittakalustoa Mad Maxin tyyliin, oli kulkuekäyttöön rakennettuja näyttelykappaleita, oli soittimia, oli sähkölaitteita, oli militariaa muutaman hehtaarin alueella. Osa tavaroista oli halleissa, osa pihoilla, osa oli peittymässä aluskasvillisuuteen. Kokonaisuus oli koneromantikon paratiisi, jonka kaikki hedelmät eivät varmaankaan löytyneet parituntisen aikana.

Pietarin keskusta ei erityisemmin houkutellut, sen verran ruuhkakokemusta tuli jo esikaupunkialueilla ja niinpä päätimme suunnata kehätielle ja sitä pitkin kaupungin koilisrurkalle. Sieltä eteenpäin vaihtoehtoina olisivat Viipuri ja Sortavala. Tie Viipuriin oli tuttu parin kuukauden takaa ja Leningrarin oblastin rajalta Sortavalaan parinkymmenen vuoden takaa. Valinnaksi tuli seikkailullisempi Sortavalan suunta, sillä tiestä ei ollut muuta käsitystä kuin Here-navigaattorin viiva karttapohjalla ja epämääräiset muistikuvat osittaisesta sorapinnasta mäkineen ja mutkineen.

Kehätiellä liikenne vain tiivistyi kaupungin keskustaa lähestyttäessä ja sitä mukaa tunnelma kypärän sisällä. Bangkokissa ajellessa on tuntunut myös ahtaalle, mutta siellä joustetaan ja annetaan anteeksi töppäilyä, kaksipyöräisille jopa annetaan tilaa. Pietarin liikenteestä jäi toisenlainen käsitys.

Keskustan ohittamisen jälkeen baana rauhoittui ja matka eteni rivakasti hyvissä olosuhteissa. Heren emäntä varoitteli turvakameroista ja pimputti merkkiääntään vähän väliä, mutta kun valvontatolppia ei näkynyt, vapaa moottoritie houkutteli kohtalaisiin nopeuksiin. Arkitodellisuus paljastui, kun edellä parin sadan metrin päässä ajanut auto pääsi GAI:n valokuva-albumiin. Kuvaa ei ottanutkaan tolppapoliisi tien varresta, vaan välähdys tuli korkealta tien yläpuolelta. Tien yli oli rakennettu korkeita kaaria ja kamerat sijoitettu sinne. Oli viisainta hieman löysätä sinkkiä, sillä rajalla ei olisi ollut mukavaa selitellä kiireitään.

Lähestyessämme aluetta, jolta tien pohjoiseen kohti Sortavalaa ja Petroskoita olisi mielestäni pitänyt erkaantua Heren emäntä alkoi hermostua ja vaati milloin U-käännöstä, milloin liittymään ajoa. Luotin kuitenkin enemmän tien opasteisiin ja kohta liittymä Petroskoihin erkanikin. Aiemmista epäilyistä huolimatta tie jatkui erittäin hyvänä. Moottoritien päättyessä oli aika palastella ja sopiva kuppila löytyi helposti. Täällä oli tarjolla mm. taivaallisen hyvää kinkku- juusto- sienipiirakkaa.

Kaksikaistaisenakin tie jatkui erinomaisena ja matkan edetessä alkoi epäilyttää, että kohta kuitenkin joudumme sepelipintaiselle tietyömaalle ja vaihtoehtoiselle reitille taaksepäin alkoi olla jo matkaa. Leningradin oblastin raja yliettiin huomaamatta ja kaikesta näki, että Karjalaa on ryhdytty rakentamaan turisteja vareten.

Konevitsan luostarisaarta kohti oli näyttävät opasteet ja liittymä tiessä, toisin kuin parikymmentä vuotta sitten. Silloin Konevitsalle pääsy oli täysin sattumanvaraista ja venäjää taitamattomalle aikamoinen seikkailu. Tällä kertaa iltapäivä alkoi olla jo niin pitkällä, että pysähdys ei houkutellut.

Tien ajoratamerkinnät ja viimeistely oli vielä kesken ja pysähdykset jonotuksineen pitkän puoleisia. Tämän vuoksi emme tankanneet Käkisalmen keskustassa. Oletimme, että kaupungin pohjoispuoleltakin löytyisi bensa-asemia. No eipä löytynyt ja viimein olimme tilanteessa, jossa kummankin pyörän bensan loppumisen merkkivalo paloi, eikä lopulla bensiinillä olisi takaisin Käkisalmeenkaan ehkä päässyt. Ei auttanut kuin jatkaa eteenpäin säästöliekillä ja toivoa, että Lukoilin kyltti ilmestyisi ennen työntöhommia. Varsinkaan V-strom terävine V-2 pulsseineen ei ollenkaan tykkää alikierroksilla vedättämisestä ja alkaa rytkyttää ilkeästi varsinkin 6-vaihteella, joten aivan mopovauhtiin ei voinut hidastaa.

Lahdenpohja tarjosi viimein vapautuksen bensapulasta. Molemmilla oli vielä 1-2 litraa jäljellä, kun uutta menovettä saatiin. Tie oli vanhempaa, mutta edelleen erinomaista ja nyt mäkistä ja mutkaistakin. Olisi tehnyt mieli vähän enemmänkin kallistella, mutta ilta alkoi jo hämärtää ja viilentyä, mikä hieman menohaluja hillitsi.R

Sortavalaan päästiin hyvässä järjestyksessä. Kaupungissa oli hiljaista kuin Kirvun huopatossutehtaassa. Seurahuoneelta kyselimme majapaikkaa ja olisi se löytynytkin, mutta mopot olisi pitänyt jättää kadun varteen, mikä ei oikein houkutellut. Ladoga sen sijaan tarjosi vartioidun parkkipaikan ja lupasi aamiaistakin, joten sinne majoituimme. Ruoka olisi maistunut, mutta sitä ei kaupungissa ollut tarjolla enää yhdeksän aikoihin! Tässä vaiheessa Aunuksesta ostettu varmuusvarasto nousi arvoonsa ja parasta ennen päiväyksen ylittäneet sprotitkin maistuivat yllättävän hyviltä, puhumattakaan jo hieman kuivahtaneista limpun viipaleista.

Kirkkoja on paljon kunnostettu, tämä löytyy Sortavalasta

Rauhallista oli hotelli Ladogassa ja aamu-unisessa kaupungissa. Gogolevin galleriassa olisi ollut mukava ihailla puutaidetta, mutta kiinnihän sekin oli. Taiteilijan kanssa keskustelin viitisentoista vuotta sitten. Puuveiston kurssia Suomeen suunnittelimme. Toteuttaminen jäi kiinni mm. raaka-aineesta, järeää metsälehmusta ei juuri ollut saatavilla sahattuna ja pitkään varastoituna. Taiteilija ei muuta puuta kelpuuttanut, minkä ymmärsikin kun hänen työskentelyään seurasi. Hyvin vaalea puuaines leikkautui täsmällisen kauniisti mestarin käsissä.

Hyvä oli aamupala Ladogassakin. Perinteinen tattaripuuro teki kauppansa. Pientä shoppailua oli tehtävissä sillanpään varaosaliikkeesPsä ja Suzukin sivulaukku täyttyi Baltica-salkusta. Venäjän puolella käväisimme vielä Ruskealan marmorin entisen avolouhoksen yhteyteen rakennetun matkailukohteen portilla, mutta sisään ei nyt maltettu mennä.

Värtsilän raja-aseman jonossa Venäjän puolella koimme yllätyksen, kun melkoisesti edellä ollut autoilija viittilöi meidät jonon keulille. Tällä kertaa rajan ylitys sujui kuin tanssi. Aurinkoisessa säässä oli mukava viilettää kotikonnuille.

Laatokan kiertäminen oli mukava, helppo ja halpa kokemus. Tiet yllättivät myönteisesti. Seuraavalla kerralla kannattaisi ajaa Värtsilästä Prääzän kautta Petroskoihin ja sieltä Pietari-Murmansk- tietä etelään, ellei halua pikkuteitä koluta. Niille sopiva kalusto olisi oikea enduro, eikä ns. matkaenduro, jollainen V-strom on. Katupyörälläkin pärjää hyvin, varsinkin Petroskoin kautta ajellessa.

Venäjän Karjalassa panostetaan voimakkaasti matkailuun, minkä huomaa opasteista ja teistä sekä uusista matkailukohteista. Hinnat ovat heikon ruplan aikoina hyvin turistiystävälliset. Bensiini maksaa huomattavasti alle euron, keskitasoiseen majapaikkaan pääsee kolmella kympillä, ateria maksaa vitosen jne. Kummallista on, että vaikka hintataso on hyvin kohtuullinen, valmismatkat Venäjälle maksavat saman verran kuin huomattavasi kalliimman hintatason maihin.

Valitettavasti netistä saatava pikaviisumi kattaa Karjalassa vain Leningradin oblastin, jonka alue ei ulottuu idässä vain Syvärille saakka ja lännessä Käkisalmen eteläpuolelle. Myöskään Värtsilän raja-asema ei kuulu nettiviisumin piiriin. Ehkä kylmähermoisimmat motoristit voisivat pikaviisumillakin Laatokan kiertää, eihän Leningradin alueen rajaa mitenkään tarkkailla, mutta yöpyminen viisumialueen ulkopuolella onnistuisi vain telttailemalla, sillä majapaikat vaativat viisumin. Telttailussa olisi sekin riski, että kotiin mennessä venäläinen rajavartija saattaisi kysellä proopuskaa yöpymispaikasta. Toisaalta, olisihan se haastavaa ja mielenkiintoista körötellä ilman lupaa Venäjän teitä.

Kun matkailu vapautuu, Laatokan rannoille pitää päästä uudelleen.