Kreivi Draculan jäljillä
Juttu on ajalta, jolloin digikamerat olivat jo yleistyneet, mutta tallennukseen ei paljon pilvipalveluita ollut. Siispä kuvat ovat jossain päin universumia tikuilla tai rompuilla ja liitän ne jos löydän.
Mamaia
Vuoden 2008 lokakuussa myytiin viimeisiä paikkoja viimeiselle lennolle Mustan meren rannalle, Mamaiaan. Matka oli halpa, sillä sesonki oli päättymässä ja matkanjärjestäjä oli poistamassa kohdetta listoiltaan. Siispä sinne. Varasin matkan ja aloimme vaimon kanssa tutkia, mitä tuli ostettua. Ilmeni, että Mamaia on pieni kaupunki Mustan meren rannalla, suuren satamakaupunki Constantan vieressä, Romaniassa, lähellä Tonavan suistoa.
Pari päivää meni ympäristöön tutustuessa, rannalla ja Constantan museossa, mutta sitten alkoi tuntua sille että liikunta ei olisi pahitteeksi, joten auto piti saada alle. Citikkamiehelle vuokraamon Daciat tuntuivat hieman epäilyttäville, mutta kun muutakaan ei ollut tarjolla oli tyytyminen Loganiin. Pirssi näytti jotenkin hontelolle, koska maavaraa oli reippaasti. Myöhemmin tämä ominaisuus osoittautui tarpeelliseksi.
Leppoisa vampyyrivaari?
Romanian sisämaasta ei ollut juuri minkäänlaisia mielikuvia, mutta hämärän käsityksen mukaan Transsilvania olisi siellä ja Transsilvania kuuluisa Draculastaan. Tuohon maailmanaikaan hidas, maksullinen netti oli käytettävissä vain rajoitetusti hotellin aulan ainokaisella PC:llä, mutta pienen jonotuksen jälkeen onnistuin selvittämään, että kyllä, kreivi Dracula on vaikuttanut Karpaattien ympäristössä, mm. Brasovin kaupungissa. Toiselta nimeltään Vlad Seivästäjänäkin tunnettu herra on syntynyt Sigishoaran pikkukaupungissa. Kirjailija Bram Stoker käytti vampyyritarinansa innoittajana tätä oikeasti elänyttä, kulttimaineen jo eläessään saavuttanutta kreiviä. Liikanimi Seivästäjä on peräisin tarinasta, jonka mukaan Vlad tykkäsi seivästää vihollisensa pituussuunnassa, niin että heidät oli kätevä pystyttää sopivaan paikkaan varoitukseksi muille.
Evääksi otettiin hedelmiä ja voileipiä ja matka kohti Brasovia 400 km:n päähän saattoi alkaa. Alkumatka Cnstantasta oli hyvää moottoritietä ja Logan yllätti menohaluillaan, vaikkakin sadan kolmenkympin yläpuolella alkoi tuntua pientä huteruutta. Tonava-kaunoisen yli oli rakennettu vaikuttava silta ja hyvin vehreä jokilaakso antoi käsityksen joen viljavasta voimasta. Brasovin suuntaan piti kääntyä pienemmälle tielle, mutta edelleen matka taittui mukavasti ja rivakasti, joskin maisemat olivat tylsähköä kumpuilevaa maastoa viiniviljelmineen.
Brasov
Vähitellen tie alkoi nousta Karpaattien rinteille ja maisemiin tuli jylhyyttä. Brasovissa olimme iltapäivällä ja mukava hotellikin löytyi pienen etsiskelyn jälkeen. Nyt pääsi maistamaan tienvarren levähdyspaikan viinimyymälästä ostettua punaviiniä. Tarkoitus oli ollut löytää Murfatlaria, tuota Tonavan hedelmäistä nektaria, mutta osoittautui, että kauppa oli keskittynyt paikallisiin pöytäviineihin, joita myytiin noin 1000 litran säiliöistä ostajan omiin astioihin. Meillä mukana oli vain litran vesipullo, mutta ystävällinen myyjätär suostui sen täyttämään, vaikka määrä taisi olla pienehkö heidän mittapuullaan. Viini oli aivan kelvollista, tuoretta ja violetin säyistä.
Hotellin neuvonnassa hieman naureskeltiin kyselyille Draculasta. Aihe kyllä tunnettiin, mutta vampyyrimatkailu ei tuolloin vielä ollut kovin yleistä toisin kuin myöhemmin. Neuvonnassa ohjattiin suuntaamaan kreivin synnyinkaupunkiin Sigishoaraan ja piipahtamaan matkan varrella Branin museolinnassa.
Bran
Aamulla varhain oli mukava kiipeillä Brasovin jyrkkiä katuja ja nousta vähän ylemmäksikin ihailemaan vanhaa kaupunkia jylhän kauniiden vuorien kainalossa. Sitten matka jatkui kohti Branin museolinnaa, jota väitetään Bram Stokerin kuvauksen mukaan Draculan linnan esikuvaksi. Stoker ei koskaan käynyt Romaniassa, joten aika kyseenalaista on yhdistää vampyyrivaaria tähän linnaan, vaikka matkaoppaat muuta väittäisivät. Joka tapauksessa paikka oli kaunis, hyvin hoidettu ja museo mielenkiintoinen, sillä sieltä löytyi viitteitä myös hiljattain edesmenneen Nikolau Causescun valtakauteen. Eräänlainen vampyyri tämäkin valtiomies.
Karpaattien solien kautta kulkenut tie oli hyväkuntoista. Ihmetystä herättivät joillekkin vuoristopelloille pystytetyt yli viisi metriä korkeat, kapeista puunrungoista pystytetyt, kolmijalkaiset rakennelmat. Eivät kai Seivästäjän menetelmät enää olleet käytössä? Myöhemmin selvisi, että kyse oli humalasaloista, joilta sato oli jo korjattu oluen mausteeksi.
Tujakkaa tuicaa
Viinisadon korjuu oli vielä kesken. Pickupin kuljettaja oli pysähtynyt kahville levähdyspaikalle ja lava oli lastattu parin metrin korkeuteen, viinirypäleitä pursuavilla laatikoilla. Hyväntahtoisesti kuljettaja antoi maistella lastiaan ja kaupathan siitä syntyivät. Rypäleet olivat makeita ja aromaattisia, mutta nestettä piti sitten vajuttaa matkan varrella turhan tiheään.
Maataloustuotteisiin tutustumista jatkettiin toisella levähdyspaikalla. Siellä oli tarjolla tuicaa. Ele- ym. kielellä selvisi, että kyseessä oli paikallisesti luumuista valmistettu juoma, jota ensin oli käytetty pari kuukautta ja mäski sitten tislattu n. 50 prosenttiseksi. tämän jälkeen tislettä oli varastoitu akaasia?tynnyreissä vuoden verran. Valmistaja/kaauppias tarjosi mielellään maistiaisia ja tuote havaittiin tujakaksi, mutta ostamisen arvoiseksi. Jollain keinolla olivat saaneet pontikkamaisuuden piileväksi ominaisuudeksi.
Sigishoara
Noin sadan kilometrin verkkaisen ajomatkan jälkeen saavuimme iltapäivällä Sigishoaraan, joka nähtävästi on Vlad Seivästäjän synnyinkaupunki. Kaupunki on hyvin kaunis, Savonlinnan kokoinen paikkakunta ikivanhoine muureineen, kapeine kujineen ja ympärillä kohoavine vuorineen. Majapaikaksi löytyi pienen pieni, kiviseinäinen huone korkean muurin ympäröimän sisäpihan perukoilta. Vuokraaja vakuutti lämmön kyllä riittävän, vaikka vuoristossa illat alkoivat olla jo koleita.
Grillattua kananpoikaa tarjosi viereinen ravintola. Mausteita oli käytetty säästeliäästi, mutta siitä huolimatta ruoka oli erityisen hyvää. Nähtävästi kyse ei ollut tehokasvatetusta broilerista, vaan oikeasta kananpojasta. Ilta alkoi jo hämärtää ja menimme majapaikkaamme, joka oli kuin olikin lämmitetty kodikkaaksi kammioksi.
Sydämen tykytystä
Illan pimetessä teki mieli vielä suorittaa vertailevaa tuica-tutkimusta ja lähdin etsimään sopivaa baaria. Reitti keskustaan kulki läpi kivimuurin noin kymmen metriä pitkän, pimeän käytävän kautta. Aika varovasti hiippailin askelia kiveyksellä varoen, kun yhtäkkiä puolivälissä tunnelia seinästä aukeni ovi, josta tulvi valoa. Ovesta astui nuorehko nainen, jolla oli nippu pyyhkeitä sylissään. Hahmoni pimeästä taisi tulla yllätyksenä neitoselle, sillä kirkaisu olisi herättänyt Draculankin ja pyyhkeet lensivät käytävälle. Näytti sille, että neidiltä menee taju, mutta pystyssä hän kuitenkin pysyi. Siinä vähän aikaa tuijoteltiin, lopulta jo naureskeltiinkin ja toisemme melko vaarattomiksi havaittiin.
Synkkää urkumusiikkia
Tuica-tastingin suorituspaikaksi valikoitui baari läheltä Draculan ristiäiskirkkoa. Baarimikko ymmärsi maistelun idean ja kaateli vain pieniä tujauksia eri laatuja kertoen niiden valmistustavasta ja raaka-aineista. Ylivoimainen voittaja oli kaksi vuotta vanha sekoitus, johon oli hieman perinteen vastaisesti käytetty luumun lisäksi aprikoosia ja persikkaa. Baarimikko selitti, että vain kivelliset hedelmät kelpaavat, omenia tai päärynöitä ei pidä käyttää. Sekoitus oli raikkaan hedelmäinen, aavistuksen makea ja kumma kyllä jälkimaussa oli vivahde punajuurta. Kysyin myisikö hän minulle pullollisen tuota eliksiiriä kotiin viemisiksi. Baarimikko naurahti, hävisi takahuoneeseen ja palasi noin 5 litran lasipullon kanssa. Selvisi, että koska tuica oli paikallista käsityötä, sitä ei heille pienemmissä erissä toimitettu. Arvelin että pullo ei taida mennä lentokentän turvatarkastuksesta läpi. Baarimikko sitten lirutteli puolen litran pulloon pienemmän erän. Vaikka eihän sitäkään olisi saanut Suomeen viedä koska tuica oli avatussa pullossa.
Siirryin tuicineni läheiselle terassille nauttimaan hyvästä sikarista ja pullotetusta hedelmästä. Oli hieman koleaa, tyyntä, täysin pimeää ja hiljaista. Muita ihmisiä viileä sää ei ollut kiinnostanut. Istuskelin siinä, kun viereisessä suuressa kivikirkossa joku alkoi soittaa urkuja. Musiikki oli hidastempoista, matalasävyiä ja jotenkin synkkää. Välillä musiikin tempo kiihtyi ja volyymi kasvoi voimakkaasti, mutta sävy säilyi tummana. Mielikuvitukseni alkoi lentää ja tuican herkistämään mieleen tulivat Bram Stokerin kuvaukset Transsilvanian pimeästä puolesta. Pakko oli siirtyä takaisin baarin lämpöön ja valoon. Baarimikko virnisti ja kysyi, että olinko nähnyt lepakon. Paluumatkalla majapaikkaan en nähnyt eläviä olentoja. Mukava oli sujahtaa lämpimien huopien alle kiviseinien suojassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti