Kap Verde

Talvipäivän seisauksen aikoihin alkoi tuntua sille, että D-vitamiinin varastot alkoivat olla lopussa ja RaMaVit -kuuri aiheutti vain Ramaisua, Masennusta ja Vitatusta. Pilleripurkin sijaan D-vitamiinin luomutuotanto vaikutti houkuttelevalle. Kauriin ja kravun kääntopiirien välissä olisi parhaat alueet tuotannolle, sillä siellä aurinko paistaisi lähes zeniitistä ja räntäsateen todennäköisyys olisi pieni. Pieni vihreä ukko pääni sisällä paheksui ajatusta lentämisestä, mutta kun kuulin, että ihailemani ilmastomereorologi oli käynyt tv-sarjaansa varten lentäen Senegalissa katsomassa kuinka puut kasvavat, päätin minäkin hiljentää omatuntoni ja mielessäni lupasin blogiin kirjoittaa, kannattiko.

Haku päälle

Matkaseurueeksi valikoitui kolme sukupolvea saman suvun miehiä: Nuori, nuorempi ja nuorin. Ikäulottuvuus ylsi 67 vuodesta 11 vuoteen. Matkakohdetta arvioitiin säiden mukaan jasillä perusteella, että kohde olisi meille kaikille uusi. Reunaehtona oli myös hinta, jonka pitäisi olla alle 1000 euroa / henkilö kaikkine kuluineen.

Alkuvuonna 2025 alkoi sitten matkatoimistojen surffaaminen. Ehdot täytti oikeastaan vain 1 kohde ja 1 matkatoimisto eli Kap Verde ja Tjäreborg. Nuorinta matkalaista ajatellen all inclusiven ruokapalvelut tuntuivat tarpeellisille ja vanhempia sukupolvia kiinnostivat myös virvokkeet. Tjäreborgista oli varsin myönteisiä aiempia kokemuksia, se oli pitänyt lupauksensa toisin kuin Detur, jonka kanssa asiointi oli päättynyt katastrofiin muutamia vuosia aiemmin ja reklamaatioon sitä ennen.

Hotelliksi Salin saarella valittiin Melia Dunas Beaches, vaikka tyypilliseen tapaan netin arviot hotellista vaihtelivat yhdestä viiteen tähteen. Ihmeellistä on kuinka kokemus samasta paikasta voi vaihdella kidutuksesta euforiaan. Muutaman oman Afrikka-kokemukseni perusteella pohdin, että ehkä tarjoiltavan punaviinin lämpötilan vaihtelut tai aamiaisen pekonin rapausaste eivät maailmankuvaani järkytä, jos majapaikan vuode on kohtalainen ja ympäristön melu siedettävällä tasolla. Jälkimäisessä oli aluksi sanomista, mutta siitä myöhemmin.

Matkaan

Kun perussuomesta lähtee sivistyksen syntysijoille Vantaalle, saa junassa istua pitkään ja hartaasti. Tällä kertaa vaihto oli Parikkalassa ja onneksi pääradan juna oli vain puolisen tuntia myöhässä, sillä Afrikkaa varten puetut alusvaatteet alkoivat tuntua riittämättömille jäisellä ja tuulisella ratapihalla vajaan kymmenen asteen pakkasessa seisoskellessa. Lentokentän Hilton toivotteli meidät tällä kertaa ystävällisesti vastaan toisin kuin edellisellä kerrralla, kun vastaanottossa vuorossa sattui olemaan jääkuningatar. Lentokentän Alepasta ostetut kinkkucroissantit tekivät kauppansa ja nuorimman piti päästä kokeilemaan käytävän jääpala-automaattia limsansa viilennykseen. Hyvin nukutti.

Seuraavan aamun lähtömuodollisuudet sujuivat rutiinilla. Myös se, että automaattinen passintarkastus ei nytkään toiminut kunnolla ja uunituoreen passin haltija sai tehdä lukemattomia yrityksiä ennen onnistumista. Check-in oli tehty edellisiltana, mutta matkalaukkujen tarroja ja matkustajakortteja ei voinut tulostaa. Nyt ne piti houkutella ulos kosketusnäytöllä varatustetuista härpäkkeistä yleisen härdellin keskellä. Sieltähän ne viimein ulostuivat keskimmäisen matkaajan taidoilla ja pienen sähläämisen jälkeen myös tarranauhat olivat laukuissa tyydyttävästi paikoillaan. Pitäähän sitä pieniä haasteita matkailussakin olla.

Charter-lennon kohokohta ei ollut pitkittynyt välilasku Tukholmaan tai sinänsä kelvollinen lihapullaperunamuusimuffinssi -ateria, vaan arpajaiset. Nuorin mies oli kiinnostunut raapuutusarvoista ja kustansin hähelle neljän arvan vedon. Voittohan sieltä tupsahti: pullollinen Eternity -miestensarjan edtä. Tuoksu voi olla kova sana alakoulun pukuhuoneessa jumppatunnin jälkeen.

Perillä

Santa Marian kentällä systeemi toimi normaalisti. Matkaoppaat ohjasivat ihmiset busseihin ja kertoivat hieman olosuhteista sekä muistuttivat, että matkatoimiston retkiä voi sitten ostaa monin tavoin. Mielessäni pohdin, opetetaanko matkaoppaiden puhetapaa opaskoulussa, sillä matkanjärjestäjästä riippumatta puheen nuotti on sama: Aina virkkeen lopussa tulee hidastava painotus, joka lienee tarkoitettu vakuuttavaksi. Toinen selitys puheenparrelle voisi olla kulttuurinen periytyminen aina seuraalle ammattipolvelle. Hienoa tässä on se, että perinne on jo siirtynyt ainakin 30 - 40 vuotta.

Hotelli

Melia Dunas Beaches ei aivan käpykylä ollutkaan. Ehkä kymmenen hehtaarin alueella oli satoja huoneistoja, ainakin viisi uima-allasta, pienehkö vesipuisto, viitisen pienempää ravintolaa suuren noutopöytäravintolan lisäksi, pari palloilukenttää, kioskibulevardi jne. Meidän majapaikkamme oli rivitalotyyppisen rakennuksen toisessa kerroksessa.
Makuuhuone ja olohuone + parveke, mikroaaltouuni, kapselikahvinkeitin ja jopa pyykinpesukone kuuluivat varustukseen. Siistiä kaikin puolin ja tilaa runsaasti.

Ilta oli jo pimentynyt, kun marssimme noutopöytäravintolaan ruoan perään. Ei siellä pettyä tarvinnut. Kymmeniä ruokalajeja oli tarjolla jokaiseen makuun. Nautaa, porsasta, siipikarjaa, kalaa, pitsaa, paellaa, ranskalaisia, salaatteja, leivonnaisia... Juomana viinit, olut, virvoitusjuomat. Mihinkään ekstaasiin kulinaristi ei täällä vaivu,  mutta nälkä lähtee varmasti. Seuraavina päivinä noutopöydässä tuli olettua pientä vatsataudin riskiäkin äyriäisiä, sushia, vihersalaattia ja majoneesia syömällä, mutta mitään ongelmia ei tullut. Sushi oli erittäin raikasta ja hyvää. Yllätysruoka eräänä iltana olivat muikun tapaan rapeaksi paistetut kokonaiset sardiinit suoraan pannulta. Kala oli selvästi aivan tuoretta ja maukasta. Sardiinin ominaismaun kyllä erotti, mutta miellyttävästi.

Huoneen parveke oli allasalueen suuntaan ja siellä meno oli melkoinen. Kovin paljon tuosta ei jaksanut mieltään pahoittaa, sillä pari hyttystä löysi tiensä huoneeseen ja niiden vuoksi parvekkeen ovi olisi joka tapauksessa pitänyt sulkea yöksi. Tämä leikkasi
pahimman melun. Huoneistojen välinen äänieristys oli todella hyvä, naapurin monilapsisesta perheestä ei kuulunut pihaustakaan. Päätin kuitenkin pyytää huoneen vaihtoa rauhallisempaan seuraavana aamuna.

Merta piti vielä päästä ihmettelmään. Nousuveden mainingit pääsivät yllättämään ja kastelemaan kengät. Hotellin alueella ihmisiä liikkui vain vähän ja baarien aukiolosta huolimatta vain urheilukanavien jakoon screenien välityksellä erikoistuneesta pubissa oli havaittavissa urheilujuhlan tuntua.

Toiseksi nuorimman matkalaisen kanssa teimme vielä yömyssyt tax-free -viskistä, jonka olin tilannut etukäteen tulolennolle. Glen Scotian Campbeltown 1832 osoittautui suun mukaiseksi. Tämä single malt on kypsytetty amerikkalaisissa tammitynnyreissä ja viimeistelty sherrytynnyreissä. Maltaiden kuivatuksessa on maltettu pysyä kohtuullisessa turvesavun määrässä ja lopputuloksena on aika vahva, 46 alc prosenttinen viski, jonka terävyyttä taittaa makeus ja hedelmäisyys, mutta savuisuus on kohtuullista verrattuna esimerkiksi Laphroaigin sysimiilumaiseen olemukseen.

Rannalle

Aamiaiselle marssittiin hyvissä ajoin. Noutopöydän linjastot tarjosivat jokaiseen mieltymykseen hyvää ravintoa. Pekonia, croissantteja, kananmunaa eri muodoissaan, leikkeleitä, juustoja, salaatteja, churroja, papuja, puuroa... Ja jälkiruoaksi leivoksia ja torttuja. Kahvi automaateista oli kohtalaista, mutta automaatit aika usein epäkunnossa tai täydennystä vailla. Mukava pöytä löytyi pärvekkeelta ja bonuksena saimme tarkkailla hyväkuntoisten kissojen edesottamuksia. Varsinkin nuorin matkalainen ihastui mustavalkoisen, kauniin kissan esityksiin.

Resortin vastaanotossa luvattiin etsiä meille seuraavaksi päiväksi huoneisto rakennuksen hiljaisemmalta puolelta.

Sää tuntui sopivalle kävelyyn, mutta pilviharsosta huolimatta jo aamiaiselle tallustelu vakuutti, että kolmikymppinen auringonsuojakerroin ei olisi liioittelua, varsinkin kun tuulenvire viilensi tuntumaa. Vielä vettä ja energiapatukoita mukaan ja varustus oli valmia.

Lähes autiota hiekkarantaa aukeni molempiin suuntiin pitkälle, mutta aallot olivat sen verran vakuuttavia, että mereen ei tehnyt mieli uimaan. Valitsimme suunnaksi pohjoisen ja laskuveden jäykistämässä hiekassa oli melko hyvä kävellä ilman sen tarkempaa suunnitelmaa. Välillä ranta muuttui tummanksi basalttipohjaiseksi hiekaksi tai kalkkikivestä ja basalttilohkareista muödostuneeksi louhikoksi,  jotka minä kiersin helpompia reittejä, mutta nuoremmat kirmailivat kivikossa ja etsiskelivät laskuveden jättämiä aarteita. Hiekkaranta loppui luonnonsuojelualueen kyltteihin ja pieneen maatilaan, jonka pihalla kasvoi suuri apinanleipäpuu ja aitauksessa käyskenteli kaunis, vaalea hevonen. Käännyimme takaisin.

Päivä alkoi olla puolessa, kun palasimme resortille. All inclusive alkoi näyttää parhaat puolensa, kun aperitiivin sai rantabaarista lompakkoa kaivelematta ja Aqua-ravintolasta kohtalaista pitsaa oluen kera. Ettonet tekivät terää huoneiston rauhassa ja viileydessä. 

Iltapäiväksi kävelimme snorklausvälineiden kanssa rannalle suuren aallonmurtajan lähelle. Täällä aallokko oli avorantoja matalampaa ja nuoremmat matkailijat pääsivät tutkiskelemaan meren näkymiä. Minä pysyttelin kuivalla hiekalla, sillä viileähkö vesi ei houkutellut huomaansa. Jälkipolvi kertoi nähneensä paljon pikkukaloja ja jonkin suuremman, parimetrisen ja kapean kalan, joka jäi tunnistamattomaksi.

Illalla siirryimme vielä altaalle virvokkeiden ääreen ja ihmettelemään tanssikurssia. Pina collada oli varsin hyvää. Illallisen jälkeen olikin jo pimeää eikä unta tarvinnut kauan odotella.

Kaupunkiin

Seuraavana aamuna sähköpostiin kilahti tieto, että majapaikka rakennuksen toisella puolella olisi käytettävissämme. Majanmuuton matka oli lyhyt ja asumuksen parveke oli tennis- ja palloilukentän suunntaan. Nyt parvekkeen ovi voisi olla avoimena päiväsaikaan, eikä koneellista ilmastointia tarvitsisi pyörittää.

Nuorin matkalainen löysi aamupalalla churrot ja sai niitä uppoamaan 8 kpl suklaakastikkeen kera. Kissatkin ihmettelivät suoritusta. Ilmeisesti kiintiö tuli täyteen, sillä seuraavina päivinä churroja ei pöydässämme näkynyt.

Santa Marian kaupunkiin resortilta oli noin 3 km aika tylsää tien reunan jalkakäytävää. Tarkoituksena oli tutkia kalastusvälineiden ym. mielenkiintoisen saatavuutta ja hintoja. Ei ollut saatavuutta ja kaikinpuolinen hintataso oli yllättävän korkea, lähes Suomen luokkaa. Tuliaisiksi löytyi kuitenkin pikkupaketti Fogon tulivuorisaaren kahvia kovaan 8
euron hintaan. Myyjä kertoi kahvin olevan hyvin vahvaa, mutta kotona se osoittautui tavallisen suodatinkahvin vahvuiseksi. Maku oli erittäin hyvä, pehmeän suklainen. Kyseistä kahvia näyttää olevan hyvin vähän tarjolla ja kovasta hinnasta huolimatta kahvia olisi voinut ostaa enemmänkin jos laadun olisi tiennyt.

Kävelimme hieman toista, yhtä tylsää reittiä takaisin resortille, jossa lounas haettiin tällä kertaa noutopöydästä. Lounaan jälkeen keskimmäisella nuorella oli kirjallisia töitä ja menimme nuorimman kanssa pallokentälle treenaamaan jalkapallon hallintaa. Huomasin, että juniorin juniorin potkuissa oli huomattavasti energiaa, maalivahdiksi ei tehnyt mieli asettua.

Iltapäivällä kävelimme rantaa etelän suuntaan ja täällä meren aallokko oli ehkä vielä vaikuttavampaa kuin pohjoisen suunnassa. Resortille palatessamme törmasimme virveliä kantavaan puutarhatontun näköiseen englantilaiseen, joka kertoi tuoneensa kalastusvälineensä kotoaan. Kaveri oli kovin innostunut kalastuksesta, mutta valitettavasti emme tavanneet häntä jälkeenpäin.

Illallista odoteltiin altaalla ja tällä kertaa viihdykettä saatiin jalkapallosta, jonka potkin käsistäni altaaseen nuorimmalle matkalaiselle, joka yritti ottaa sen kiinni. Tarkoitus ei ollut häiritä ketään, joten aina ennen potkua odottelin, että altaan laitaa kävelevät ehtivät alta pois. Eräs herra kuitenkin viittilöi minua potkaisemaan ja tein työtä käskettyä. Kiitin huomaavaisuudesta, jolloin herra totesi, että hänestä oli mielenkiintoista seurata osuisinko todella palloon. Naureskeltiin urheilusuorituksille,

Illallinen sujui totuttuun tapaan, mutta tällä kertaa keittiö oli valmistanut myös herkullisia simpukoita katkarapuliemessä. Suoraan öljystä nostettujen ranskanperunoiden ja tuoreen majoneesin kanssa yhdistelmä oli herkullinen. Mustavalkoinen kissa seurasi meitä huoneen ovelle saakka, haistoi ehkä meren antimet. Askeleitä oli päivän mittaan kertynyt yli 25000, joten iltaohjelmaa ei tarvinnut etsiä.

Pyörille

Seuraavana päivänä aamiaisen jälkeen päätimme nousta pyörille. Vuokraamo sijaitsi kätevästi parinsadan metrin päässä resortin rantaosuudelta kevyen liikenteen väylän varrella. Asiallisia maastopyöriä oli tarjolla ja säädöt saatiin sopimaan nuorimmallekin. Meidän aikuisten pyörien takarenkaat olivat hieman vajaat ja pelkäsimme, että kivi tai muu epätasaisuus saattaisi iskeä renkaan rikki. Argentiinalaissyntyisellä pyöriä vuokraavalla neitosella ei ollut pumppua, mutta hän kävi hakemassa sukelluksessa käytettävän ilmasäiliön ja sen perään liitetyn letkun jossa oli pyörän ventiiliin sopiva liitin. Täyttövaiheessa otin pari taka-askelta, sillä säiliön 200 kg paine on aika kova, kun pyöränkumeihin tarvitaan noin 2 kg. Sekunnin tuhauksella kumit kuitenkin täyttyivät ilman räjähdyksiä ja pääsimme liikkeelle.

Huoneesta piti käydä hakemassa reput ja evästä. Pyörille tullessa havaitsin, että oman kulkuneuvoni takakumin ilma oli siirtynyt yläosaan, ehkä täyttö oli kuitenkin ollut liian raju, vaikka räjähdystä ei ollut tapahtunut. Kävin vaihtamassa pyörän, mutta nyt tyydyin hieman vajaaseen takarenkaaseen.

Laitamyötäisessä tuulessa etenimme kevyesti meren rantaa myötäilevää polkua pohjoiseen, luonnonsuojelualeelle. Välillä pyöriä piti työntää lyhyitä löysän hiekan jaksoja, mutta eteneminen oli helppoa hyvin kuivassa ympäristössä, jossa siellä täällä kasvoi matalaa pensaikkoa ja harvakseltaan akaasiapuita. Muita ihmisiä ei ollut. Noin tunnin kuluttua saavuimme hylätylle huvilalle, joka oli rakennettu rantajyrkanteelle komealle paikalle. Vaikka rakennus oli arviolta kymmenen metrin korkeudella meren pinnasta olivat myrskyaallot ilmeisesti ulottuneet rakennukselle saaakka, sillä osa betonirakenteista oli murtunut. Energiapatukat antoivat voimaa seuraavalle etapille, joka päättyi suojaiseen lahdelmaan. Tämän paikan erikoisuus oli metrien korkuinen kasa vahvoja, melko tuoreen näköisiä kotilon kuoria. Paikalla oli joskus ollut baari, mutta nyt vain ränsistyneet seinät olivat jäljellä.

Käännyimme takaisin. Nyt navakka tuuli kävi vinosti vastaan, mutta matka eteni kuitenkin kohtalaisen hyvin. Saavuimme laajahkon lammkon laitaan ja polku lähti kiertämään lammikkoa laajana kaarroksena. Koska ranta naytti tasaisemmalle kuin polku, päätimme tutkia voisiko sitä pitkin edetä helpommin. Nuorin ja kevyin pyöräilijä ajoi viitisenkymmentä metriä aivan tasaista rantaa ja totesimme, että hyvin pääsee. Kun pari sataa metriä oli ajettu huomasimme, että tasainen alusta alkoi pehmentyä ja nopeasti huomasimme tarpovamme kymmenen sentin mutakerroksessa. Muta oli tervamaista ja mustaa, varmaankin vulkaanisesta tuhkasta muodostunutta mömmöä, joka nopeasti tarttui renkaisiin ja kengänpohjiin niin, että pian polkupyörien pyörät jumittuivat kokonaan. Kävelykin oli hankalaa, sillä kengänpohjiin kertyi usean sentin painolasti sitkeää mutaa. Eihän siinä auttanut muu kuin vetää pyörät louhikon yli meren
rantaan ja aloittaa hidas liuotus- ja pesuhoito. Pesua ei yhtään auttanut se, että tyrskyt olivat varsin korkea sillä rannan osalla ja pyörät olivat vaarassa imeytyä mereen. Jossain vaiheessa voimallista pesuoperaatiota pyörästäni irtosi ohjaustangon kuminen kädensija ja katosi aaltoihin, Nahkaiset lenkkarini kastuivat kokonaan, mutta siitä huolimatta mutaa jäi pohjiin aikamoiset köntit. Pyörät kuitenkin saatiin puhdistettua kohtuulliseen ajokuntoon.

Loppumatkasta pyöräni vaihteisto alkoi takerrella, mutta perille päästiin. Ehkä mutaa oli päässyt ohjaustangon vaihteen valitsijalle asti ja kuivuessaan se alkoi jumittaa vivustoa. Vuokraaja ei suuremmin pahoittanut mieltään vaihteistoviasta. Ehkä emme olleet ensimmäiset mutalikoon juuttuneet.

Pyöräseikkailu oli kuluttanut sen verran fyysistä ja henkistä energiaa, että kun Aqua -ravintolan hampurilaiset oli hyviksi havaittu, siirryimme allasalueen mukavaan joutilaisuuteen. Nuorimman kanssa kuitenkin testasin sitä ennen vesipuiston liukumäet ja ainakin varttuneen testaajan mielestä ne olivat aivan tarpeeksi huimia. Ehkä liukumäkien käyttörajoituksiin kannattaisi liittää vähimmäispituuden lisäksi enimmäisikä.

Kalalle ja kävelylle

Nuorimmaista ja keskimmäistä matkailijaa ajatus kalastamisesta alkoi kiehtoa yhä enemmän, sillä aallonmurtajalla oli usein kalamiehiä onneaan koettamassa ja saalistakin näytti tulevan. Oli käynyt selväksi, että välineiden vuokraaminen tai ostaminen olisi hyvin hankalaa tai mahdotonta, mutta opastettuja kalastusretkiä olisi tarjolla. Keskimmäinen varasi seuraavaksi aamuksi retken itselleen ja nuorimmalle. Minä ajattelin kävellä rantaa pitkin Santa Mariaan.

Aamulla kuuden aikoihin oli herätys ja aamutoimien jälkeen ilmeni, että vettä ei tullut. Pahaksi onneksi vessaakin oli tullut käytettyä, mutta tuotokset eivät menneet mihinkään. Tallustelimme aamupalalle ja sinne mennessämme ajattelin kertoa vesitilanteesta vastaanotossa, sillä kello oli vasta hieman yli kuusi. Ei tarvinnut. Enemmän ja

vähemmän hermostuneita turisteja oli jo raportoimassa tilanteesta jonoksi asti. Asiakaspalvelija kertoi, että paljoa ei ollut tehtävissä sillä vettä ei tullut koko saarella.

 Aamupala jäi kuivan puoleiseksi, mutta kalamiesten jo lähdettyä huomasin että muro-osastolla oli maidon lisäksi valmiiksi tehtyä mehua. Palailin huoneelle ja keittelin kahvit pullovedestä kapselikkeittimellä. Kahdeksalta vesi alkoi tulla ja mennä. Jälkeenpäin hieman ihmettelimme vesiasiaa, sillä matkatoimisto oli suositellut hanaveden välttämistä juomavetenä ja pullovetta oli riittävästi saatavilla. Kuitenkin aamupalalla mehuautomaatit eivät toimineet, kun vesijohtovettä ei tullut, Selvästikin mehuun kaytettävä vesi tuli suoraan putkistosta. Eipä tästä mitään haittaa ollut, sillä vatsat toimivat normaalisti koko reissun ajan.

Lähdin kävelemään rantaa etelän suuntaan tavoitteena kaupunki, mutta karttaa en käyttänyt, sillä kaupunki satamineen tulisi joka tapauksessa vastaan, Ihmisiä oli liikkeellä hyvin vähän ja aaltojen pauhussa hiekalla kävely oli oikeastaan aika mukavaa. Arviolta muutaman kilometrin käveltyäni aloin ihmetellä navakan tuulen suunnan muutosta osittain vastakkaiseksi, niin että matkantekokin alkoi hidastua. Ymmärsin, että tuulen suunta ei ollut muuttunut, mutta reittini oli ohittanut pitkahkön niemen kärjen ja kulkusuuntani oli nyt erilainen. Nyt oli karttaakin vilkaistava ja huomasin, että suoralle reitille kaupunkiin olisi pitänyt kääntyä jo aikaa sitten, Kello lähestyi puolta päivää ja arvioin, että kaupunkikierros saisi nyt jäädä. Verkkaiseen tahtiin kuljin takaisin resortille päin ja ihmettelin yhä korkeampina nousevia aaltoja, uimaan ei ollut mitään asiaa.

Pääsin takaisin majapaikkaan ja vaikka lämpötila kavelyretkellä oli ollut sopiva, pehmeä hiekka, tuuli ja viitisentoista tuhatta askelta olivat vaatineet veronsa. Oli hieman levähdettävä.

Kalamiehet palasivat iltapäivällä. Retki oli ollut mukava. Saaren rantoja oli kierretty pick-upilla ja parhaissa paikoissa jigattu järeillä välineillä. Saalistakin oli tullut, mutta se suuri ei ollut koukkuun käynyt. Molemmilla kalamiehillä oli ollut henkilökohtainen opas, eikä seurueeseen muita ollut kuulunutkaan. Paikalliset olivat jo aiemmin kertoneet, ettäviime aikoina oli tuullut poikkeuksellisen kovaa, mikä ei ollut rantakalastukselle hyväksi. Tuulen huomasi siitäkin, että rannalla oleskellessa hiekkakiteet iskivät välilllä pistävästi paljaaseen ihoon.

Menimme noutopöydän antimia nauttimaan. Vakiopöytämme ympäristö terassilla oli rauhallinen, mutta salin puolella vauhtia riitti. Silloin tällöin yleisen hälinan rikkoi kirjaimellisesti kivilattialle puotoavan lasin tai posliinin helähdys.

Terassilta uloskäynti oli allasalueen viereen ja testasin nuorimman matkalaisen tietoja kysymällä tietääkö hän mitä kannibaali tarkoittaa. Tuntui tietävän, että kyseessa on laji, joka voi syödä lajitovereitaan. Jatkokysymykseni oli, että tietääkö hän missa on lähin kannibaalin noutopöytä. Poika vilkaisi aurinkotuolien päällä makaavaa kansaa ja totesi tietävänsä. Hekoteltiin.

Sama nuorimies oli aiemminkin osoittautunut kehityskelpoiseksi humoristiksi. Kesäpaikkamme ympäristössä liikkuu silloin tällöin karhuja. Eräänä kesäisena aamuna poika oli käynyt huussissa ja kysäisin häneltä, että näitkö karhuja. Välitön vastaus oli: "Joo, niillä oli huussissa disko. Naurultani sain tehtyä jatkokysymysksen, että mitä se DJ pyöritti. Jälleen tuli välitön vastaus: "Bluesia Pieksämäen asemalla". Tätä Juicen 15 minuuttia kestävää kappaletta oli tullut joskus yhdessä kuunneltua.

Sekä kalamiesten että minun päiväni olivat olleet sen verran tiiviitä, että päätimme ottaa iltapäivän rennosti altaalla uinnin, virvokkeiden ja yleisen velttoilun merkeissä. Tanssiharjoitukset olivat hupaisia ja samoin vesipallo-ottelu. Jälkimmäiseen erityistä jännitystä toi pallo, joka silloin tällöin karkaili pahaa aavistamattoman allasyleisön
joukkoon. Baarin tequila sun rise ja gin tonic eivät olleet kehuttavia, mutta pina collda oli OK. 

Illaksi olimme varanneet pöydän italialaistyylisestä  ravintolasta, mutta totesimme, että sinne emme jaksa enää kahdeksan aikaan mennä. Respa otti peruutuksen mielellään vastaan, ilmeisesti paikat olivat haluttuja.

Luontopuisto

Seuraavana aamuna kävelimme muutaman kilometrin päähän luontopuistolle, jossa piti esittelemän paikallisia eliölajeja. Odotuksena oli, että puistossa kerrottaisiin opastein geologiasta, kasvillisuudesta, eläimistöstä jne. Ei kerrottu. "Puistossa" oli hiekkateitä ja niiden varrella erilaisia häkkejä, joissa oli nisäkkäitä ja lintuja. Eläinlaji oli kylteissä kerrottu, mutta esimerkikisi kilpikonnien esiintymisestä ja elintavoista olisi ollut mukava tietää enemmän. Sen verran tuli uutta tietoa, että jos tiheässä kasvavia palmuja ei karsita, niistä syntyy ryteikkö, jossa kuivat, runkoon jäävät oksat muodostavat lähes seinämän.

Iltapäiväksi mentiin rannalle. Nyt tuuli oli hieman tyyntynyt ja aallonmurtajan suojissa oli mukava snorklailla ja katsella vedenalaista elämää. Hiekka oli rakenteeltaan sellaista, että siitä oli helppo rakentaa linnoituksia, siihen pystyi kaivautumaan ja kotona odottaville koirille filmattiin opetusvideoita tehokkaan kaivamisen tekniikoista. Nuorimmainen matkaaja oli bongannut aallonmurtajan järkäleiden seasta jotain kiinnostavaa, joka käytiin urkkimassa ylös. Esine osoittutui aika nätiksi keramiikasta ja punoksesta valmistetuksi kaulakoruksi. Arvoitukseksi jäi, miten ehjä koru oli voinut joutua syvälle kivien väliin.

Alkuillan tavaksi oli jo muodostunut lepäily allasalueella. Auringon laskiessa lämpötila alkoi vähitellen pudota ja pimeän tultua oli aika siirtyä illalliselle ja hyvissä ajoin unten maille.

Kotiloihin

Viimeisenä päivanä oli vielä aikaa kävellä rantaa muutamia kilometrejä etelään. Täällä rantatyrskyt olivat mahtavia ja antoivat käsityksen siitä, millainen voima merellä on tavallisissakin olosuhteissa.  Hotellissa lenkkarin nauhoja sitoessani huomasi, että pyöräilyretkellä merivedessä kastuneet nahkaiset lenkkarit olivat kutistuneet huomattavasti kuivuessaan. Hyvin ne jalkaan sopivat, mutta en tiedä miten suolavesikylpy vaikuttaa jatkossa.                   

Lounas, kentälle ja koneeseen. Paluumatka oli pari tuntia lyhyempi kuin tulomatka, sillä nyt Suomeen palaavat jätettiin ensin pois kyydistä. Tulomatkan kokemusten perusteella ostin nytkin neljä raaputusarpaa ja tällä kertaa voitimme Elisabeth Ardenin edt pullon naisille tarkoitettua white tea -tuoksua.

Tällä kertaa VR pysyi aikataulussaan, mutta ratapiha Parikkalassa oli yhtä liukas kuin matkalle lähtiessä.

Mitä opimme tästä

Kokemus kolmen sukupolven reissusta oli hyvä. Intressit olivat samansuuntaiset ja päiväryhmikin sopiva kaikille. Viikko Salin saarella riittää aktiivilomalle. Jos käytettävissä olisi hieman enemmän aikaa, kiinnostavaa olisi tutustua muihinkin Kap Verden saariin. Saarten välimatkat ovat satoja kilometrejä, eikä viikon lomailija oikein uskalla ottaa riskiä siitä, että säiden tai muun syyn vuoksi liikkuminen saaarelta toiselle ei toimisikaan.

Sää on tärkeä asia suomalaiselle ja ainakin meille kelit olivat sopivia. Viilentävässä tuulessa alle 25 asteen lämpötilassa jaksaa hyvin liikkua ja ohut pilviverho suojasi paahteelta. Varmaan tuulen suojaisilla allasalueillakin olisi viihtynyt  Aurinkosuojan kertoimeksi 30 oli riittävä.

Majapaikkana Melia Dunas Beaches oikeastaan ylitti odotukset. Ehkä tuossakin resortissa kaikki voi mennä pieleen, mutta jos resortin kuvauksen lukee huolellisesti etukäteen on vaikea löytää siitä liioittelua tai valheellisia väitteitä.

Omatunto

Tasapaino on tavoite sekä puheissa, että teoissa. Puheissa se tarkoittaa mielestäni sitä, että jos lennän vaikkapa joka toinen vuosi jonnekin, mutta en kiihkoile ilmastoasioissa, balanssi on kunnossa. Teoilla pyrin kompensoimaan hiili- ja muuta jälkeäni. Tuotan ja käytän aurinkosähköä, ajan sähköpyörällä, lämmitän puulla, annan vanhan metsän kasvaa ja pörriäispellon kukoistaa, kierrätän, korjaan ja entisöin. Omatuntoni ei ehkä ole viherpesty, mutta ei hiilen mustakaan.

Tyttö tuli taloon. Rhodesiankoira saa kaverin

 Mitä mie tekisin

Urosrodemme alkoi 8 vuoden jälkeen osoittaa pitkästymisen oireita. Ruoka kyllä olisi maistunut, eivätkä pitkätkään lenkit ollleet vastenmielisiä paitsi sateella, mutta leikkiminen ja telmiminen eivät oikein kiinnostaneet. Kun vierailevia koiratähtiä tuli kylään elo oli virkeämpää, samoin kodin vahtiminen oli hyvin hallinnassa. Riistaverisyyttä tällä boheemilla porvarilla eli Bobolla ei ole paljon ollutkaan, joten satunnaisesti tavatut hirven tai jäniksen jäljet metsälenkeilllä eivät johtaneet sen enempään. Aikaisemmat spontaanit juoksuharjoituksetkaan eivät kiinnostaneet. Johtopäätös oli ilmeinen: Kaveri tarvittaisiin.

Olimme Bobon myötä tykästyneet rhodesiankoiriin, joten etsintä alkoi Suomen ridgeback-yhdistyksestä ilmoittamalla, että meillä olisi tarjota koti koiralle. Melkein paluupostissa tuli vastaus, että erään nuoren nartun omistaja oli tullut siihen tulokseen, että aika ja energia ei millään riittänyt rhodesiankoiran tarpeisiin ja kodinvaihdosta voitaisiin keskustella. Ridgeback-yhdistys toimi kiitettävän aktiivisesti selvittäessään sekä luovuttavan että vastaanottavan kodin olosuhteet ja erityisesti meidän kykymme vastaanottaa terve, mutta keskenkasvuinen ja hyvin energinen koiratyttö.

Asioista päästiin helposti yksimielisyyteen, joten lupasimme ottaa Ziran kuukauden koeajalle. Oli jännittävää tavata Zira koirapuistossa ensimmäistä kertaa ja seurata myös Bobon suhtautumista lajikumppaniin. Bobo ei ole erityisen ulospäinsuuntautunut, eikä koirapuiston aitaukseen astuminen olisi kiinnostanut pätkääkään. Ziran kohtaaminen tuntui välttämättömälle pahalle, mutta pienet juoksukisat sentään otettiin. Niinpä sitten lähdettiin 400 km:n taipaleelle kotia kohti kaksi rodea takapenkillä. Matka sujui kahden pysähdyksen taktiikalla hämmästyttävän hyvin: Ei nahistelua (takapenkillä), ei vatsavaivoja, ei oksentelua. Helppo nakki.

Melkein yhtä eleettömästi sujui taloksi asettautuminen. Olin varta vasten rakentanut tulokkaalle sohvamaisen makuupaikan, mutta eihän se tietenkään kelvannut ja neiti ilmaantui viimeistään puolilta öin hiljaa hiipimällä keskellemme. Bobo sentään älysi tavallisesti mennä omalle makuupaikalleen.

Ei mennyt kuin pari päivää uuden tulokkaan kotiutumiseen. Bobo oli lievästi loukkaantuneen oloinen vähän pitempään ja halusi omaa rauhaa ärähtelemällä, kun neiti lähenteli liikaa. Muutaman päivän kuluttua rinnakkaiselo alkoi sujua hyvässä hengessä. Vähitellen myös Bobo alkoi kiinnostua ajoittaisista leikkituokioista ja piristyi selvästi. Kun koiria vertaili keskenään kävi myös selväksi, että Bobo oli hieman pyöristynyt. Ei mitenkää sairaalloisesti, mutta koska Ziran ruokintaan kasvavana koirana piti kiinnittää erityistä huomiota, joutui Bobokin ruokatarkkailuun. Sitä paitsi kun kaksi koiraa kilpailee siitä, kumpi tyhjentää kupin nopeammin, ei kilpailu ainakaan vähennä ahneutta.

Rakkkautta ilmassa ja korvassa

Bulgarialainen bändi lauleskeli takavuosina ruotsinlautalla, että Love is in the ear nyt oli myös Love in the air. Ziralle tuli ensimmäinen juoksuaika. Voi sitä vikinää ja Bobon ulvontaa, Myös me isäntäpariskunta muutimme erillisiin makuuhuoneisiin ja välille rakennettiin tuoleista, sohvista ja pyykinkuivatustelineestä metrin korkuinen barrikadi. Bobo oli aivan pois tolaltaan, eikä Zirallakaan näyttänyt olevan mitään pientä seikkailua vastaan. Normaalisti niin rauhallinen vanha poikamme saattoi herätä kello kolme yöllä ja aloittaa riutuvan ulvonnan. Kolmisen viikkoa eleltiin saman katon alla, mutta tiukasti sektoreituneina. Vähitellen tilanne normalisoitui ja joulun aikoihin normaali elämänmeno oli palautunut.

Koeajalta vakinaiseksi

Kuukauden kuluttua totesimme, että Zira oli osoittautunut tomeraksi tytöksi, ja näytti sille, että Zirallekin seuramme kelpasi. Ainakin ruoka maistui ja Boboa oli ilmeisen mukava härnätä. Siispä sovimme omistajan ja ridgeback -yhdistyksen kanssa uudesta perheenjäsenestä. 

Sama rotu

Aluksi olimme ajatelleet, että elo Ziran kanssa olisi kutakuinkin samanlaista kuin Bobonkin kanssa. Ensimmäinen erottava huomio oli se, että nyt ruokailuun piti kiinnittää huomiota. Kun vain Bobo oli perheessä, ruokakupin saattoi täyttää aamulla ja siitä koira söi silloin kun nälkä oli. Tosin viimeisen vuoden ajan ehkä muutama ylimääräinen kilo oli tullut. Kun lajikumppani tuli, alkoi armoton mättäminen. Molemmat koirat vetivät ruokaa niin nopeasti ja paljon kuin mahdollista. Jos kaverin silmä vältti pyrkimyksenä oli kapitalismin pelisääntöjen mukainen; Kaverille ei jätetä. Lisäksi Zira sai nuorisoruokaa, joka olisi maistunut Bobollekin. Siispä ruoka meni säännöstelyyn. Onneksi parhaiden palojenkaan suhteen ei suuria riitoja syntynyt, ainoastaan luut ovat niin arvostettuja, että Bobo osoittaa omistusoikeutensa kahden metrin säteellä niin vakuuttavan syvällä murinalla, ettei omistussuhteessa ole epäselvyyksia. Tosin vahtiminen vaatii herpaantumatonta valppautta ja jos tarkkaavaisuus katkeaa, häviää luukin välittömästi parempaan talteen.

Laumahenkisyys on molemmilla samanlaista. Oma perhe on tärkeä ja se osoitetaan monin tavoin: puskemalla, taputuksia hakemalla, makupaloja kerjäämällä, jaloissa pyörimälla, samaan nojatuoliin tai sohvalle tunkeutumalla, nuolemallaj ja hännät heiluvat vimmatusti koko ajan. Kotiväen kanssa samaan nojatuoliin tai sohvalle työntyvä Bobo on hienotunteinen ja välttää rynnäköintiä. Zira vähät välittää ja tallustelee sirutta koko painollaan istuvan tai makaavan ihmisen päältä. Rapsutuksista mieleisintä on kun kotiväki tarttuu löysään nahkaan hartijoilla ja kiskoo siitä kunnolla. Nåyttåisi sille, että kohdassa jossa vastakaarvaan kasvava harjanne päättyy koiran selässä pyörteisiin, on kutiava kohta jonka muokkaaminen tuottaa suurta mielihyvää.  Lisäksi Bobo tuo "lahjoja" kuten leikkikalujaan, kun haluaa eirityishuomiota. Zira taas haastaa leikkiin näykkimällä ja hypähtelemällä.

Oman perheen ulkopuolella on 2. Piiiri, johon kuuluvat tutut ihmiset ja näiden lemmikit, paitsi kissat. 2-piiriläisten kanssa touhutaan lähes samoin kuin perheen kanssa. Ziran paras kaveri Bobon jälkeen on pittbull Pepe. Kun parivaljakko pyörii vapaasti kesäpaikan pihamaalla, on isäntäperheiden syytä olla tarkkana, joskus koirien retket ulottuvat turhan kauas.

3 piiri muodostuu tuntemattomista ja heitä kohtaan koirat ovat hyvin varautuneita. Jos verntovieras, kuten paketintuoja, tulee ovelle on vahtiminen vakuuttavaa: ääntä ei säästetä ja jos vieras astuu sisälle aloitetaan pelotushyökkäykset. Puremaan ei kuitenkaan ryhdytä ja tilanne rauhoittuu muutamassa minuutissa jos isäntäperhe osoittaa hyväksyvänsä vieraat. Jos vierailla on tarjota pieni lahjus, kuten makkaranpala, rauha palaa nopeasti. Ystävyyden ja täyden hyväksynnän saavuttamiseen menee muutama tunti.

Molemmat rakastavat auringossa tai takan edessä makoilua, mikäli makuupaikka on kohtu
ullisen pehmeä. Kun kevään ensimmäiset aurinkoläikät ilmestyvät olohuoneen lattialle, on aika siirrellä huonekaluja sen verran, että koirat pääsevät lempipuuhaansa. Jos paiste on voimakasta, pitää välillä käydä juomassa vettä ja oleilemassa varjossa, sitten taas pötkötellään auringossa. Ikävä on tilanne jos aurinkoläikkä on niin pieni, että vain yksi hurtta mahtuu siihen. Silloin ulkopuolelle jäävällä on silminnhden paha mieli.

Juokseminen on hauskaa. Erikoisin piirre molemmilla on huvittelu juoksemalla. Kesäpaikkamme pihassa on halkaisijaltaan n. 50 m pihanurmesta muodostunut kehä suuren pensaan ympärillä. Kun Zira tuli taloon koirat kokeilivat rajojaan juoksemalla tuota ympyrää niin kovaa kuin jaloista lähti. Radan säde on juuri sopiva siihen, että koirat voivat juosta sen täyttä vauhtia kun kallistuskulma on riittävän suuri. Oli ilo seurata vauhdin hurmaa kahden pronssinuolen kiitäessä ympyrää. Ziran tullessa juoksuleikkiin mukaan Bobo päihitti sen vielä kevyesti, mutta vuoden kuluttua osat olivat vaihtuneet. Kevyempänä ja sirompana Zira voittaa vauhdissa, mutta välillä Bobo jää kyttäämään kiven taakse rataa juoksevaa Ziraa ja hyökkää sieltä leikkiin mukaan. Järven jäällä koirien nopeutta päästiin arvioimaan ja reilusti yli neljää kymppiä ne painelivat innostuessaan. Englantilaisilla koiraradoilla järjestetään joskus omia sarjoja rodesiankoirille.

On hämmästyttävää miten kovaa suurikokoiset hurtat voivat juosta peitteisessä ja risukkoisessa metsässä pahemmin törmäilemättä. Tosin joskus sattuu vahinkojakin. Ziran ollessa puolitoistavuotias olimme kesäisellä metsälenkillä ja tavalliseen tapaan vauhtileikki Bobon kanssa oli rajua. Kun palasimme kotiin vaimoni huomasi melkoisen haavan Ziran polvinivelen lähellä. Koira ei siitä paljon välittänyt ja verenvuoto oli vähäistä, mutta koska haava oli viitisen senttimetriä pitkä ja nivelen lähellä oli edessä eläninlääkärireissu, nukutus ja haavan ompelu. Paraneminen oli nopeaa, mutta tikkien poisto ei ollut aivan yksinkertaista, sillä neiti pani kaikin voimin operaatiota vastaan. Runsaiden makupalojen avulla viimeinenkin tikki saatiin poistettua, eikä kommelluksesta jäänyt jälkiseurauksia.

Vesipetoja nämä eivät ole. Vettä vältetään viimeiseen asti muualla kuin juomakupissa. Molemmat ovat pudonneet järveen epähuomiossa ja osaavat kyllä uida, mutta vapaaehtoisesti se ei tapahdu. Ziran uimahyppy oli varsin näyttävä. Istuskelin lämpimänä kesäpäivänä laiturin korokkeella parin metrin kokeudella vedenpinnasta ja tapansa mukaan Zira touhusi vieressä yrittäen saada makkaranpalasia taskustani. Ilmeisesti koira keskittyi puuhaansa niin voimakkaasti että unohti ympäristönsä. Yllättäen vedestä kuului aikamoinen loiskaus ja sukelluksissa käynyt hurtta alkoi porskutella melko kömpelöä koiranuintia kohti rantaa. Oli se rannalle päästyäänkin aika pitkään yllättyneen näköinen. Mitään kammoa laiturielämään ei kuitenkaan jäänyt.

Eroja

Shengmilo MX03

Miksi

Kaupunkisähköpyörä tuli hankittua kolmisen vuotta sitten. Xiaomin valmistama, Himo + mallinen vempele on kätevä monessa suhteessa: Se taittuu helposti pieneen tilaan, kulkee mukavasti ja sen kantaminenkin lyhyitä matkoja onnistuu kohtuudella. Rajoitukset kuitenkin alkoivat ärsyttää: Akun kantama on vain 10 - 15 km, välityssyhde on kovin tiheä eikä vaihteita ole, pienet pyörät etsiytyvät jokaiseen kuoppaan ja ajaminen on aika levotonta. Kokeilut kavereiden sähköpyörillä vahvistivat ajatusta minulle sopivasta kulkineesta.

Ominaisuuksien etsintää

Käyttö tulisi olemaan monipuolista polku-, sora-, maantie- ja kaupunkiajelua. Kompromisseja siis joutuisi tekemään, mutta tärkeää olisi akun kesto vähintään 60 kilometriä. Tämä sen vuoksi, että kesäpaikalle piti päästä kohtuullisen tehostuksen avulla. Tämä lähtökohta karsi jo suuren joukon vaihtoehtoja, sillä kokemukseni mukaa akkujen kantama ilmoitetaan aina liian pitkäksi ja jos ilmoitetusta vähentää 30 - 50 prosenttia ollaan lähempänä totuutta. Seuraavaksi piti tutkia renkaita. Kapeilla maantierenkailla ei pärjäisi soralla, leveämmillä hybridikumeilla tulisi toimeen, mutta päädyin kuitenkin läskin ystäväksi, sillä arvioin että metsäpoluilla ja talven liukkailla leveämpi olisi mukavampi, kun vierintävastus voitettaisiin sähkön voimalla. Muut herkut kuten nestekäyttöiset levyjarrut ja jousitukset tulisivat mukaan jos rahat riittäisivät.

Raha ratkaisee

Aluksi arvioin, että n. 2000 € pääsisi jonkinlaiseen tulokseen, mutta paikalliset pyöräkauppiaat eivät olleet samaa mieltä. He naurahtelivat, että "kolmella tonnilla" ryhdyttäisiin keskustelemaan perusominaisuuksista ja herkkujen kanssa neljä olisi minimi. Seuraavaksi harkitsin olemassa olevan maastopyöräni varustamista sähkökayttöiseksi. Tällä menetelmällä budjetti olisi pysynyt raameissaan, mutta todennäköisesti hermoni eivät olisi pysyneet. Rakentelussa tulee aina yllätyksiä ja harvoin ne yllätykset tietävät ajan tai rahan säästöä. Siispä paikallistasolta piti siirtyä kansainvälisille areenoille.

Etsintää

Netistä alkoi vaihtoehtoja löytyä runsauden pulaksi asti. Lukemattomista vaihtoehdoista, nettikaupoista, testeistä, kayttäjäkokemuksista, valmistajista jne jne kiinnostavimmaksi suodattui outo merkki josta en ollut ikinä kuullutkaan: Shengmilo. Malliksi valikoitui MX3. Tämä lupasi 17 Ah akun 100 mm / 26 " renkaat, alumiinirungon, Shimanon vaihteet, nestekäyttöiset levyjarrut, valot, lokasuojat, jousituksen ja mikä yllättävintä 1000 W sähkömoottorin lukuisilla avustusvaihtoehdoilla tai suoraan kaasukahvasta. Oikeastaan tämä kuulosti liian hyvälle ollakseen totta 1300 € hintaan. Toimittajana olisi Euroopan maahantuoja suoraan, ilman välikäsiä.  Tilaus vetämään.

Kokoamista

Mssiivinen laatikko saapui parissa viikossa ja eikun kokoamaan. pyörät, ohjaustanko, polkimet ja satula olivat irrallaan. Mukana tuli pumppu ja pieni yleistyökalu. Noin tunnissa osat olivat nipussa ja sähköttömät tyypit pääsi ottamaan. Raskasta oli. Tukevat rakenteet, paksut renkaat ja sähkömoottorin ylimääräinen paino tekevät sen, että avustamattomana ei polkeminen oikein houkuttele. 8 tunnin jälkeen meno oli toisenlaista, kun akkusta sai lisäpotkua.

Ensivaikutelmia

Pyörä on mittasuhteiltaan aika suuri. Kaikinpuolinen jämäkkyys tuntuu toisaalta vakaana ajettavuutena, toisaalta tietynlaisena kömpelyytenä. Vaikutelma syntynee painosta (32 kg),100 mm renkaista, loivahkosta ohjauskulmasta ja jäykästä jousituksesta. Jarrut ovat tunnokkaat, eivätkä lukkiudu yllättäen. Ajettavuus riippuu paljon rengaspaineista. Kova paine tekee menosta hyvällä tiellä täsmällistä, mutta terävät kuopat tai katukivien reunat lyövät läpi. Löysillä renkailla meno on letkeän mukavaa sorateillä, tarkkuuden kustannuksella.

Ja sitten päästään asiaan. Viisiasentoisesta teho/avustus/talutuskytkimestä löytyy vaihtoehto joka lähtöön. En tiedä antaako takanapaan sijoitettu moottori sen luvatun kilowatin tehon ja 95 Nm vääntöä, mutta enempää minä en tarvitse. En myöskään tiedä kuinka kovaa pyörän saa kulkemaan polkemisen ja moottorin yhdistelmällä, mutta pelkällä moottoriteholla päästään helposti 50 km/h ja se riittää. Teoreettisesti (takapyörä ilmassa) 5-teho nostaa nopeuden lukemaan 72 km/h, mutta käytäntö edellyttäisi vaihteistolta harvempaa välitystä, sillä tuohon lukemaan tarvittaisiin aktiivista polkemista ja harva pystyy yli 200 poljinkierrokseen minuutissa. Nopeusmittari on hyvin tarkka.

Varustelua

Pyörä on varsin hyvin varusteltu. Siinä on lokasuojat ja  valot eteen ja taakse. Lokasuojat voisivat olla laajemmatkin, mutta etuvalo on todella tehokas, ajoakusta voimansa ottava. Eräs vastaan tullut luuli kyseessä olevan moottoripyörän. Takavalo on tavanomainen, paristokayttöinen Tavaratelinettä ei olle, mutta korvasin puutteen istuimen putkeen kiinnitettävällä kevyellä varustetelineellä. Maksimikuormitus on 10 kg ja siihen on helppo kiinnittää hyviksi havaitut Wauden laukut. Äänimerkki piti myös ostaa itse ja lukko. Hyvä taustapeili on vielä haussa.

Tien päälle

Akun teho oli keskeinen ostopäätökseen vaikuttava tekijä ja sitä lähdin testaamaan loivahkomäkiselle 60 km taipaleelle, jossa 15 viimeistä kilometriä oli hyväkuntoista tukkitietä. Avustus oli tasolla 3 ja eteneminen rivakkaa n. 30 km/h ja lihasvoiman käyttö kevyehköä. Kestopäällysteellä renkaissa oli kova paine ja tukkitiellä löysähkö. Tällä matkalla akussa riitti hyvin virtaa ja mittarin mukaan varausta jäi hieman käyttämättäkin. Hyväkuntoisella tukkitiellä oli nautinnollista lasketella rennolla otteella, kunhan tiettyyn epätäsmallisyyteen tottui.

Kaupunkiin

Sähköavusteinen läskipyörä on mainio kaupunkiajoneuvo. Pyöräteiden epätasaisuudet eivät paljon haittaa, irtohiekka ei hidasta, parkkipaikka löytyy aina ja muutaman kilometrin matkoilla aikaa kuluu vähemmän kuin autolla. Sää on pukeutumikysymys, mutta suuria kuormia ei mukana kulje. ikävintä etenemisessä on autoilijoiden asenne. Jos pyörätietä ei ole, varsinkin lähes autojen tahtiin liikkuva pyöräilijä on vapaata riistaa. Hänen eteensä ajetaan, kaistalla kiilataan, ohitukset tapahtuvat aivan liian läheltä. Pyöräteillä pökköilee  monenlaista, yllätysliikkeitä tekevää sukankuluttajaa, mutta heillä on siihen oikeus, toisin kuin autoilijoilla. Riittävän ajoissa napsautettu äänimerkki hyväksytään yleensä hyvässä hengessä.

Sähköpotkulaudoista on tullut ansoja. Niitä jätetään aivan minne sattuu. Yksi ole jätetty poikittain pyörätielle, mutkan jälkeen pimeään alikäytävään ja siihen osuin juoksuvauhtia. Ihme kyllä pysyin pystyssä ja läskikumi kimmotti laudan sivuun. Suuria vahinkoja ei tullut, mutta aineksia paljon pahempaan oli olemassa. Skuuttifirmaa asia ei kiinnostanut.

Talvella

Nappuloista koostuva kulutuspinta ja löysähkö paine renkaissa auttavat yllättävän hyvään pitoon, jos alusta ei ole aivan pelkkää kosteaa jäätä. Jäätikölläkin saaattaisi pärjätä, mutta sähköavustus tulee potkaisee niin terävästi, että vähäinen pito katoaa hetkessä ja pyörän 32 kg paino vaikeuttaa hallintaa. Litium-akusto ei varmaankaan tykkää tuntikausien kylmästä kyydistä, mutta lyhyemmille etapeille voima riittää. Jos ulkoparkitus on kestänyt pidempään olen irroittanut akun ja vienyt sen sisätiloihin.

Talviajon ongelmakeleillä nastarenkaat olisivat ratkaisu, mutta niiden hinta ei rohkaise kokeiluun. Yli 100 €  rengasta kohden tuntuu varsin suolaiselle, varsinkin kun takuita pidosta ei ole niilläkään. Lihaskäyttöisen maastopyöräni nastarenkaat olivat pettymys.

Toimiiko

Nyt mittarissa on reilun vuoden kilometrit, joita kertyi noin 800 ja on arvioinnin aika.

Hyvät puolet:

- yleinen rakenteiden tukevuus

- suorituskyky: teho ja akun kesto

- jarrut: teho ja huoltotarpeen vähäisyys, hyvä jarrutustuntuma

- satula: ulkonäöstä huolimatta hyvä kompromissa mantielle ja maastoon

- valot: tehokkaat ja valokeilan muoto sopii monipuoliseen käyttöön

- valmistajan varaosahuolto toimii hyvin, mutta osia saa odotella pari kolmekin viikkoa

Neutraalit ominaisuudet

- joustitus on turhan jäykkä 75 kg polkijalle, painavammalle saattaa olla sopivampi

- ohjausgeometria on makuasia. Henkilökohtaisesti pidän hieman loivemmasta ts. vakaammasta ohjauskulmasta, mutta ohjauksen tuntumaan voi paljon vaikuttaa rengaspaineilla

Huonot ominaisuudet

- vaihteiston toiminta on velton epämääräistä, osasarja on halvin mahdollinen Shimano ja sen huomaa. Vaihdoin tilalle hyllystä löytyneen NOS Nexave-siirtäjän rattaineen ja vaihteiston toiminta muuttui täysin

- vanteet ovat hyvin kevyet ja kevytrakenteiset, vaativat huolellista rihtausta jo uutena ja kolhujen jälkeen

- sähköinen avustus tulee mukaan ja lähtee pois päältä terävästi. Ominaisuuteen tottuu nopeasti, mutta liukkaalla talvikelillä ominaisuus on huono

Luotettavuus

BMS

Ensimmäiset parisataa kilometriä olivat huolettomat, mutta sitten alkoi tökkiä. Akun laturin pitäisi lopettaa lataaminen, kun akulle sopiva jännite on saavutettu. Tässä tapauksessa lataus vain jatkui ja jatkui vaikka sekä akun oma indikaattori, että pyörän mittaristo kertoivat latauksen olevan täynnä. Valmistajan huolto vastasi nopeasti kysymyksiin ja arveli vian olevan akkupaketin BMS-järjestelmässä, joka kontrolloi akun toimintoja. Huolto lupasi lähettää BMS-kortin. Jouduttaakseni korjausta avasin akkupaketin ja huomasin, että kortti oli juotettu johtimiin varsin huolimattomasti. Tein paremmat juotokset ja ongelma oli ratkaistu.

Mittaristo-hallintajärjestelmä

Kolmensadan kilometrin kohdalla sähköjärjestelmä ajovaloa lukuunottamatta lopetti toimintansa kokonaan. Edes virtakytkin ei toiminut. Paikallistin vian ohjaustangon hallintakytkimeen, josta yksi johdin ei toiminut ollenkaan, vaikka kytkin ja johdin olivat päällisin puolin ehjiä. Monien mittausten, tuumailuiden ja kiroilujen jälkeen kytkimen logiikka selvisi, mutta itse kytkinosa on hankalasti korvattavissa ja kun takuutakin oli jäljellä pyysin lähettämään kytkimen. Kytkintä ei ollut erikseen saatavissa, joten kahden viikon kuluttua noudin postista koko mittariston, kytkimen ja johtimet. Johdinten pujottaminen rungon läpi ja kytkeminen pääohjausyksikölle eivät ole aivan helpoimpia hommia, mutta päivän askartelun jälkeen mentiin taas.

Akkupaketin pistoke

Noin 600 km:n kohdalla meno alkoi satunnaisesti hyytyillä ja silloin tällöin mittaristoon ilmestyi vikakoodi E6, mikä tarkoittaa alhaista akun jännitettä. Harmitti ja sähköosien puolen vuoden takuu oli jo päättynyt. Akkupaketin indikaattori väitti varausta riittävän, joten vika oli akkupaketin ja ohjausyksikön välissä. Havaintoa vahvisti se, että akkupakettia vääntelemällä pyörällä pystyi ajamaan. Samalla totesin, että ilman sähköavustusta pyörä on jyrä, jota ei mielellään lihasvoimin siirtele.

Akun pistoketta tarkastellessani huomasin, että osien lämpotila oli jossain vaiheessa ollut aika korkea ja muovikin hieman sulanut. Tarkemmassa tutkimuksessa selvisi, että että osan mitoitus on aivan riittämätön enimmillään n.20 A:n virralle. Taas sähköpostia valmistajan huoltoon, jossa kerrottiin, että kyseisen osan valmistus on päättynyt, mutta he myyvät korvaavaa, vahvistettua osaa 15 €:lla. Parin viikon odottelun jälkeen osa saapui, mutta sen asentaminen ei ollutkaan aivan suoraviivaista. Johtimia piti jatkaa. juotospisteiden metalli murtui puristuksesta jne. Viimein osat sekä pyörän rungossa, että akkupaketissa olivat paikoillaan ja toimivat kuten pitääkin.

Seuraava yllätys tuli, kun yritin irroittaa akkupaketin. Tuntui kuin se olisi hitsattu paikoilleen ja paketin avainkin oli jumissa. Päättelin, että asentamani uusi osa oli hieman korkeampi kuin vanha ja lukko oli jotenkin kiilautunut avautumattomaksi. Harmitti taas. Päätin kuitenkin kokeilla, josko lukko aukeaisi vanhalla murtokonstilla ja työnsin ohuella linkkuveitsen terällä lukon kieltä akkupaketin ja pyörän rungon välisessä n. 1 mm:n raossa. Lukko avautui kuin avautuikin ja sain akkupaketin irti. Vaadittiin hieman akkupaketin puoleisen vastakappaleen muotoilua ja viimein lukko alkoi toimia normaalisti.

Kokonaisuus

Sitä saa mitä tilaa. Shengmilo MX03:ssa saa edulliseen hintaan paljon ominaisuuksia, joiden kunnossa pitäminen edellyttää omatoimisuutta ja osaamista sekä hieman englannin kielen taitoa, jotta kommunikaatio huollon kanssa sujuu. Pyörää ei voi suositella sellaiselle, joka haluaa vain ajaa huolettomasti. Jos pyörähuoltoihin joutuu turvautumaan, Shengmilo ei ole järkevä hankinta, sillä suurin osa komponenteista on tilaustavaraa Kiinasta ja jotkut viat sellaisia, että niiden tunnistaminen ja korjaaminen vaativat huomattavasti aikaa.

Jos työkalut, kolvi mukaan luettuna, pysyvät kädessä Shengmilosta voi saada oikein mukavan kulkupelin.

Aino ja Väinö, haarapääskyt

 Juhannuksen alla kesäpaikan valvontakamera alkoi hälyttää yhtenään. Tallenteissa näkyi mustia vilahduksia ja joskus siiven kuvia. Tarkemmassa tutkimuksessa 

selvisi, että kameran päälle oli ilmaantunut risuja ja hieman mutaa. Selviä rakentamisen merkkejä. Pian rakentajatkin tarkentuivat haarapääskyiksi. Koska tontti oli huonosti valittu, liukas ja kapea muovialusta, päätin hieman auttaa projektissa.

Valmistin höylätystä 24 x 95 mm laudasta kaksi alustaa, toinen n. 15 cm ja toinen 10 cm pitkiä ja kiinnitin ne ruuveilla samaa tavaraa oleviin taustatukiin. Ruuvasin tuet valvontakameran viereen, n. 40 cm räystäästä alaspäin. Suuntasin kameran näihin alustoihin ja karistelin risut pois valvontakameran päältä.

Pian alkoi tapahtua. Pääskyt kokosivat risuista ja mudasta hieman viimeistelemättömän näkoisen hökötyksen pidemmån laudan päälle. Kun pariskunnasta näytti tulleen meille lähinaapureita, piti niille antaa nimet. Vuonna 1828 Lönnrot oli vieraillut seudulla juhannuksen alla. 

On vaikea sanoa, milloin ensimäinen poikanen kuoriutui, mutta eräänä päivänä, kun Aino puuhaili touhukkaana pesän laidalla, kaksi lähes karvatonta pikkupäätä kurkotti emonsa perään. Vilske pesällä on nyt melkoinen. Pääskyjä on hieman vaikea erottaa toisistaan, mutta näyttää sille, että myös Väinö osallistuus ainakin ruokahuoltoon. Ilmeisesti jätösten siivoaminen jää kuitenkin Ainolle. Poikasten lukumäärästä ei ole varmuutta.

Mukava näitä on kameran kautta seurailla ja jännittää, milloin lentoharjoitukset alkavat. 

Aika lähellä lentämistä ollaan. Aino (vasemmalla) tuo ruokaa hiki hatussa. Sampo ja Louhi odottavat lisää. Ilmari sai jo annoksensa. Ilmari ei enää mikään pörröpää ole ja kohta mennään.

Mustaherukka-giniglögi

 

Joulun alla on tapana juoda keskieurooppalaiseen tyyliin glögiä, kunnes sen tahmean mausteinen ätläkkyys tuntuu ikenissä asti. Monet tuotteista on terästetty säilöntä- happamuudensäätö ja ties millä lisäaineilla sekä tietenkin erilaisilla mausteilla ja esansseilla, joista erityisesti vanilliini peittää alleen hienostuneemmat aromit. Kaupallisesti ajatellen on kannattavaa käyttää mahdollisimman halpoja perusraaka-aineita, koska niiden  makua ei voi tunnistaa ylenmääräisen mausteisuuden ja makeuden alta.

Tätä ilmiötä vastaan voi taistella kotimaisin voimin. Siispä rakennetaan kuuma talvijuoma ilman kanelia, neilikkaa, inkivääriä ja vanilliinia. pohjana käytetään tuorepuristettua, makeuttamatonta sotkamolaista mustaherukkamehuoa, jonka terävyyttä taitetaan lähiseudun hunajalla ja aromaattisuutta korostetaan Rajamäen perinteisellä ginillä nimeltään hienosti Juniper.

Reseptiä voi säätää mieltymystensä mukaan, mutta tavoitteena on harmonia joka rakentuu marjan ja maltillisesti käytetyn hunajan liitolle. Liiton  vahvistavat katajanmarja, korianteri ja väinönputki.

Valmistus: Kiehauta 2 dl vettä. Lisää 4 cl makeuttamatonta mustaherukkamehua. Lisää 2 rlk hunajaa ja 4 cl giniä. Koristele pienellä katajan havulla ja kolmella pakastetulla mustaherukalla. Nauti Erja Lyytisen bluesin ja takkatulen kera.

 Myanmarin kevät

Tämä maa ei ole yksiselitteinen. Edes sen nimestä ei ole yksimielisyyttä: Burma voi olla siirtomaanimi tai alueen nimi, se voi olla hyvä tai paha. Myanmar voi olla virallinen nimi, mutta se voi viitata kansanosaan tai hallinnolliseen sisäiseen sortoon. Edes burmalaiset itse eivät oikein tiedä, miten maata kutsua.

2000-luvun alkuvuosina alkoi näyttää sille, että maasta saattaisi syntyä demokratia. Sotilasjuntta hellitti hieman otettaan, lupaili vaaleja ja oppositiojohtaja Aung San Sui Kyin vapauttamista. Viimein vuonna 2014 lupauksille tuli katetta. Päätimme lähteä paikan päälle siinä luulossa, että maa demokratisoituu ja alkaa kehittyä nopeasti, jolloin myös matkailusta tulisi massaturismia. Tarkoitus oli löytää hieman alkuperäisempi Burma tavallisten reittien ulkopuolelta. Vuosi 2014 oli Burmassa suuren optimismin aikaa. Ihmiset iloitsivat orastavasta demokratiasta ja sen keulahahmo Aung San Sui Kyin kuvia oli joka puolella. Oli ollut kevät ja tuleva kesä näytti nostavan Myanmarin uuteen kukoistukseen. 

Bangkokin kautta

Tilasin lennot Bangkokiin kesäkuun alkuun, sillä yleensä Kaakkois-Aasiassa on hiljaisempaa tuohon aikaan, eikä kuuman kevään jälkeen alkava sadekausi olisi vielä täysissä voimissaan. Bangkok on Kaakkois-Aasian ohittamaton solmukohta, mutta tässä tapauksessa Rangonin lennot lähtivät pienemmältä ja vanhemmalta Dong Mueangin lentokentältä, kun suuret lentoyhtiöt liikenneöivät Suwarnabhumille. Siirtyminen kenttien välillä ei ole aivan läpihuutojuttu, mutta onnistuu jos ei ole kiire. Aikaeroa piti joka tapauksessa tasoitell ja Myanmarin viisumitkin hankkia, joten etsimme vaatimattoman hotellin mahdollisimman läheltä Myanmarin lähetystöä. Suomessa sellaista ei ole, joten kätevintä oli ainakin yrittää hankkia viisumit Bangkokin lähetystöstä. Teoriassa viisumin olisi voinut saada Rangoonin lentokentältäkin, mutta kokemukseni mukaan teoria ja käytäntä eivät aina kohtaa Aasiassa.

Viisumit haltuun

Jo tulopäivänä kävelimme Myanmarin lähetystölle ja pienen jonottelun jälkeen saimme hakemuslomakkeet. Englanninkielisten lomakkeiden täyttäminen ei ollut vaikeaa ja parin valokuvan ja passin kanssa jätetyt lomakkeet luvattiin todennäköisesti kirjoittaa seuraavaksi päiväksi. Kävely hotellille, kupilliset erityisen tulista Tom Yam -keittoa ja nukkumaan. Yöelämä ei suuremmin jaksanut kiinnostaa aikaeron takia ja ulkonaliikkumiskielto olisi joka tapauksessa alkanut klo 22. Thaimaan sotilasjuntta oli vähän aikaisemmin ottanut taas kerran ohjat käsiinsä ja määrännyt ihmiset pysymään öisin kotona. Myös televisiokanavista puolet oli suljettu.

Seuraavana iltapäivänä marssimme toiveikkaasti lähetystölle, mutta ovet olivat kiinni. Tulkitsimme oveen teipattua lappusta siten, että tunnin päästä olisi toiveita päästä asioimaan. Paikalle alkoi kertyä muitakin asiakkaita ja oli ryhdyttävä jonottamaan paahtavan kuuman seinän viereen. Viimein ovi aukeni ja pääsimme halliin penkeille istumaan kourissamme paperilaput joihin oli kirjoitettu numerot. Onneksi numerot kuulutettiin myös englanninksi ja tunnin kuluttua olimme onnellisia Myanmarin viisumin omistajajia. Lysti maksoi pari kymppiä.

Nyt uskalsi jo tilata lennot Rangoniin. Paikkoja oli paljon vapaana viime hetken lennollekin, sillä turisteista suurin osa oli palannut kotimaihinsa. Bangkokin huonoin puoli on liikenne ja koska lento olisi aamuruuhkan aikaan katsoimme viisaimmaksi etsiä majapaikka mahdollisimman läheltä Don Mueangin kenttää. Mukava bungalow löytyikin noin viiden kilometrin päästä terminaalista. Illalliselle mennessä kolhin itseni lyhtypylvään vaijeriharukseen ja sain sääreeni hieman verta vuotavan haavan. Jotain thaimaalaisesta kulttuurista kertoo, että ravintolaan tullessa henkilökunta ensimmäiseksi otti ensiavun roolin: puhdisti, desinfioi ja laastaroi naarmun, sekä antoi muutamia varalaastareita. Hyvää oli ruokakin.

Rangon

Seuraavana aamuna lennähdimme lyhyen välin Bangkokista Rangoniin. Kentällä muodollisuudet olivat yksinkertaiset ja taksiankin sai helposti. Matkalla hotelille ohitimme rakennkset joihin oppositiojohtaja Aung San Sui Kyi oli ollut teljettynä vielä vähän aikaa sitten. Taksikuski kertoi tuon tiedon, joten uskalsimme varovasti kysellä tilanteestta. Kuski oli hyvin toiveikas ja luottavainen Burman tulevaisuutta kohtaan. Hän toivoi myös, että matkailijat löytäisivät maan ja toisivat hyvinvointia ihmisille. Samanlaista optimismia kohtasimme pitkin vierailua. Aung San Sui Kyin tarroja jaettiin monin paikoin ja hänen kasvokuvallaan koristeltuja liinoja oli kaupan. Lähes kaikki jututtamamme ihmiset odottivat uutta, parempaa tulevaisuutta. Nyt tiedämme, että toisin kävi.

Hamekauppoja

Hameväkikin kumauttelee kongia

Olin varannut keskustan läheltä halvan hotellihuoneen, jossa ei ollut valittamista. Ehkä kuuluisin Rangonin nähtävyyksistä on Shwedagonin pagodi, tuttavallisemmin kultainen temppeli. Kävelymatka hotellilta pagodille oli kohtuullinen, mutta paikan päällä odotti yllätys. Pukeutumiskoodi temppeleihin oli yleensä edellyttänyt pitkähihaista paitaa ja naisilla pitkää hametta. Erjalla sellainen harsokankainen olikin varattuna, mutta minulla oli shortsit, jotka eivät nyt häveliäisyysvaatimuksia täyttäneetkään, olisi pitänyt olla pitkälahkeiset. Kävely takaisin hotellille ei oikein houkutellut, eikä takseja näkynyt ympäristössä, joten piti alkaa kyselemään, enhän varmaan ollut enisimäinen säädyttömästi sisään pyrkivä. Ongelma rakesikin helposti. Sisäänkäynnin vierstä sai parimetrisestä kankaansuikaleesta ommeltuja kietaisuhameita, joita kutsuttiin longyiksi. Väriksi valitsin tumman ruskean kullanvärisillä somisteilla. Myyjä opasti kietaisutekniikassa ja esiintymiskelpoinen asukokonaisuus oli valmis. Oudointa hameessa oli se, että askeleen pituutta piti huomattavasti lyhentää ja portaat olivat aika vaikeita kivuttavia. Lisäksi hamosta piti kietaista aina välillä uudelleen, sillä siinä ei ollut solkia tai nyörejä ylhäällä pysymistä varten. Alla olleet shortsit pyrkivät hiostamaan, mutta hameen ylläpysyminen oli sen verran epävarmaa. Oli niitä hameita muillakin miehillä. 

Opastava noviisi

Monenlaista opasta oli tarjolla temppelin sisäpihalla. Eräs heistä, nuori poika munkin asussa puhui hyvää englantia ja teki meidät vakuuttuneiksi tiedoistaan. Noviisimunkiksi osoittautunut kaveri tiesikin kaiken tarpeellisen temppelin tavoista, rituaaleista ja historiasta lisäksi hän kertoili munkin elämäästä yleensä. Kovin askeettista ei hänen elämänsä tuntunut olevan: luostarin ruoka oli kuulemma oikein hyvää, ja joskus hartaudenharjoituksilta jäi aikaa parille olutpullolliselle. Kyseessä oli yhdyskuntapalvelun tapainen määräaika useimpien nuorten miesten elämässä. Rankinta munkin elämässä olivat hänen mielestään aikaiset ylösnousut. Auringon noustessa piti lähteä muiden munkkien kulkueessa keräämään talojen oville jätettyjä ruokalahjoja pieniä kelloja kilistellen. Noviisi tuntui toivovan, että kun opinnoissa edistyisi, reissun voisi heittää levitoiden.

Kilvoittelun sponsorointia

Komeahan se Shewadagon oli. Kultaa, jalokiviä ja marmoria ei oltu säästelty- Pagodin terävässä kärjessä kiilteli jalokivi, josta laskeva aurinko heijasti säteitään. Loistoon ja kiiltoon kontrastia toi juureva noviisimme, joka olsi mieluummin pelannut Nintendolla kuin kilvoitellut sen pakollisen vuoden verran valaistumista kohti. Jälleen kerran ihmettelin ristiriitaa

köyhyyden ja loiston välillä. Mikä saa ihmiset tinkimään kaikesta, jopa ruoasta, jotta jonkin ajatussuunnan kunniaksi voidaan pystyttää äärimmäistä loistoa. Noviisimme osasi hienotunteisesti viestittää, ettei panisi pahakseen pientä sponsorointia, jota hän ei henkilökohtaisesti voisi vastaanottaa, mutta sopivan, esimerkiksi pariakymmentä euroa vastaavan summan voisi pudottaa hänen ystävänsä keräysastiaan. Niin teimme kilvoittelua edistääksemme.

Maanviljelijöiden rahasäkit

Hamekaupat ja noviisin kilvoittelun sponsorointi yhdessä paluumatkan taksikyydin kanssa olivat vajuttaneet päivän matkakassaa, joten rahaa piti vaihtaa. Läheltä hotellia löytyi maanviljelijöiden keskuspankki, joka oli vielä auki ja lupasi vaihtaa länsivaluuttaa. Tiskille päästiin ja alettiin kaivella passeja esille, kun meidät ystävällisen asiallisesti komennettiin salin seinustan penkille istumaan. Salin ovesta tuli vartija rynnäkkökiväärin kanssa ja hänen perässään kaksi koppalakkia raahaten muovisäkkiä sekä vielä toinen pari säkin kanssa. Säkin kuhmuroista ja maanviljelijöiden pankista olisi voinut päätellä, että kyseessä olivat erityisen hyvät porkkanat. Säkit vietiin kassakaapin ovelle ja niistä alettiin nostella setelinippuja. Niput eivät olleet pinossa, mutta paljon niitä oli, ehkäpä kolmisen hehtoa ts. 300 litraa. Kun rahat olivat holvissa pääsimme vaihtohommiin. Virkailija ei nauranut, vaikka vakuutin hänelle, että olisi minulle vähempikin rahamäärä riittänyt. Shewadagonen viereisessä kahvilassa nautitut riisikakkuset olivat jo energiansa luovuttaneet ja kohtuullisesti maustettu, rapea possunkylki riisin ja raikkaan oluen kera palautti tasapainon. Ruoka Myanmarissa oli erinomaista. Näytti sille, että suhde ruokaan ei ollut yhtä intohimoinen kuin thaimaalaisilla, mausteita käytettiin vähemmän, mutta katukeittiöiden annoksilla pärjäsi oikein hyvin, eikä mahatautia tullut. 

Delta rhytm boy

Seuraavan päivänä menimme Rangonin matkustajasatamaan uteliaisuuttamme ja tutkiskelemaan mahdollisuuksi päästä Iravadi-jokea pitkin tuhat kilometriä pohjoiseen Mandalayhin. Iravadi on yksi Aasian mahtijoista, sen suiston delta on maailman suurimpia riisinviljelyalueita ja joessa asustelee mm. oma delfiinilajinsa. Osoittautui, että nyt kuivan kauden  lopussa ja turistikauden ulkopuolella matkustajaliikennettä oli hyvin vähän. Mielenkiintoista oli siitä huolimatta seurata satamatorin vilskettä ja Andamaanien mereltä tulevien laivojen manöveerausta. Kun nyt Iravadille kuitenkin piti päästä, vuokrasin pitkähäntäveneen kuljettajineen pariksi tunniksi ja pyysin kuljettajaa tekemään kierroksen oman mielensä mukaan. Siinä muodostui käsitys valtavasta suistoalueesta riisiviljelmineen, kalastjakylineen, valtamerilaivoineen ja rantapalatseineen. Olin odottanut, että mangrovemetsiäkin pääsisi ihmettelemään, mutta niitä ei enää ollut. Välilä ripsautteli vähän vettä, mutta kuljettajalla oli lainata sadetakit.

Vedenpaisumus

Hotellille tallustaessa sadetakit olisivat olleet tarpeen. Taivas aukeni ammolleen ja kadut alkoivat tulvia. Välillä vettä oli puoleen sääreen ja kävely huteraa, kun ei tiennyt olisiko seuraavan askeleen alla isokin kuoppa. Mätkähtäminen liejuiseen veteen, jossa uikenteli kaikenlaista kissoista lähtien, ei oikein houkutellut. Hotellilla totesimme, että aivan kaikki, lukuunottamatta minigrip-pusseissa olleita passeja oli valuvan märkää. Sateenvarjot oli saatu ostettua liian myöhään. Niitä sitten uskollisesti kannettiin loppumatka, tarpeettomasti, paitsi mopon kyydissä.

Rangonin kiertorata

Melkein kuin Käkisalmen markkinoilta  

Seuraaava päivä meni verkkaisen rattoisasti junassa. Rangonin ympäri kiertää rautatie, johon liput järjestyivät asemalla kahden luukun kautta. Ensin piti maksaa yhdellä luukullä ja sitten liput lunastaa toiselta asianmukaisten jonotusten jälkeen. Turistin hinta oli noin viisinkertainen paikallisiin verrattuna, mutta kun euroissa laskettuna hinnaksi tuli kympin verran, ei matkakassa mennyt miinukselle. Kehäradan maisemat vaihtelivat urbaaneista kerrostaloalueista savuisten teollisuusalueiden kautta vehmaaseen maalaismaisemaan ja riisivainioihin. Selvisi myös miten salaattina suosittua, morning gloryksi kutsuttua

Vesiviljelyä

vihannesta viljeltiin suurissa lammikoissa. Vesipuhvelit hoitivat täälläkin hommansa auran vetäjinä rauhallisen stoalaisesti. Välillä tie vei kylien halki. Silloin hätisteltiin papat ja possut, kauppiaat ja ruokakojut, arpajaistiskit ja vaatekauppiaiden rekit raiteilta pois ja ajuna puksutteli markkinapaikkojen halki. Pyäkeiltä nousi kyytiin monenlaista kulkijaa ja kotieläintä. Välillä vaunuissa kiersi Fantaa ja riisikakkuja myyvä ravintopalvelu. Varsinaista tungosta ei ollut ja saimme pitää istuipenkkimme koko matkan. Muutaman tunti puupenkillä, välillä varsin epätasaisella radalla kympysytti länsimaiset takapuolet niin, että mukava oli päätepysäkilta kävellä takaisin hotellille. 

Seuraavana aamuna oli tarkoitus lähteä bussilla kohti Naipyidawia, pääkaupunkia, noin 400 km:n päähän. Myanmarin rautateiden maine ei ole kovin korkealla ja aikataulut lähinnä viitteellisiä. Lisäksi maanteiden maisemat ovat yleensä kiinnostavampia kuin ratapenkat. Kysellessäni kyytiä pääkaupunkiin, Rangonilaiset ihmettelivät, että miksi ihmeessa pääkaupunkiin, eihän siellä ole mitään. Pidimme kuitenkin päämme, mutta sen verran annoin suosituksille periksi, että bussiasemalle tilasin taksin aamuksi. Hotellin neuvonnan mukaan asemalla saattaisi olla hieman "mielenkiintoista" ja paikallistuntemus tarpeen.

Linja-autossa on myös tunnelmaa

Oikeassa oli neuvonta, joka myös järjesti meille matkaliput. Aamulla hehtaarien hiekkakentällä oli tuhansia ihmisiä, satoja linja-autoja, koiraa, kanaa, säkkiä, laukkua, eväskauppiaita, kaikki suloisessa kaaoksessa ja opasteet burmaksi, burmalaisilla aakkosilla kirjoitettuna. Oikea auto olisi ollut mahdoton löytää ilman taksikuskin apua. Osoittautui, että meidän bussimme oli Liverpoolin jalkapalloklubin entinen kuljetin. Bussi eli toista elämäänsä ja oli mukava kuvitella itsensä istumassa matkalla kohti ratkaisuottelua Manchester Unitedia vastaan.

Long haired lover Liverpool?

Saimme istumapaikkamme, mutta moni joutui alkumatkan matkustamaan käytävällä. Bussin kattoteline tuli tavaraa täyteen ja ainakin pahvilaatikoiden omistajat varmaan toivoivat, ettei monsuunisade tänään iskisi. Autossa ei ollut ilmastointia, mutta mukava tuulenvire kävi kaikista aukaistavista ikkunoista, eikä olo ollut tukala. Tiessä oli vain harvakseltaan teräviä kuoppia ja dieselöljy haisi vain vähän, jotern matkanteko oli verkkaisan leppoisaa. Riisivainio- kylä-pikkujoki-riisivainio-kylä... vaihtelua toivat vesipuhveleita pelloilla ja teillä ohjastavat maanviljelijät.  Myanmarilaiset osoittautuivat melko pidättyviksi matkakumppaneiksi, vaikka katseista näki, että pitkänenät olivat eksoottisia kulkijoita tällä linjalla. Joku äideistä uskaltautui tuomaan sylivauvansa vähäksi aikaa Erjan syliin kysyvän katseen jälkeen. Toinen englanninkielen taitoinen kertoi, että toi lapselle hyvää onnea viivähtää vieraan sylissä. Munkkeja oli kyydissä muutama, heillä oli kuulemma ilmainen matkustusoikeus ja etuoikeutettu istumapaikka.

Puolivälissä matkaa pidettiin puolen tunnin tauko. Matkustajat kiirehtivat etsimään aamupalaa. Mekin menimme jonoon, joka päässä kokki kauhoi läviköllä jotakin muovipusseihin. Vähän lähemmäksi päästyä herkku näytti lihaville toukille tummassa keitinvedessä. Ehkä niitäkin olisi voinut maistella, mutta "toukat" osoittautuivat kuoineen keitetyiksi maapähkinöiksi. Tämä aamupala oli oikein maukas. Pehmeät, hiukan suolaiset maapähkinät pitivät nälän loitolla pitkään.

Palvelu pelaa

Naipyidawin bussiasema oli hyvin hiljainen, mutta taksi kuitenkin löytyi, eikä muutaman kilometrin matkaan bungalowkylään pitkään mennyt. Majapaikan olin varannut ennakkoon. Eräs itsenäisen matkailun yllätysmomenteista on majapaikka. Kuvien ja selostusten perusteella ei oikeastaan koskaan voi päätellä mitä saa, kun myös hintatason on oltava kohtuullinen. Joskus on jouduttu rakennustyömaalle, joskus päästy luksusasuntoon. Tällä kertaa vastaanotto oli ylenpalttinen: ensimmäinen aukomassa taksin ovia, toinen pitämässä sateenvarjoa, kolmas tuomassa höyrytettyjä pyyhkeitä virkistyksesi, neljäs ojentamassa kylmää mehulasia, viides pitämässä muuten vain seuraa ja kuudes opastamassa sisään kirjautumisessa. Pohjoismaisen, pölyisen reppureissaajan olo oli hieman vaivautunut moisesta seremoniasta. Majapaikka oli mukavaa perustasoa.

Kylässä kylässä

Suunnitelmana oli tutkia pääkaupunkia omaan tahtiin ja kulkuneuvo piti saada kayttöön. Keskustaan oli matkaa kymmenkunta kilometriä, joten meille tarjotut polkupyörät eivät oikein houkutelleet vajaan 30 asteen lämmössä. Auto- tai skootterivuokraamoita ei seudulla tuntunut olevan, mutta kuten yleensä Aasiassa, ongelmaan keksittiin ratkaisu. Erään vastaanottovirkailijan tuttavalla oli skootteri, jonka hän saattaisi vuokrata pariksi päiväksi. Myös kypärät löytyisivät. Tuttava suostui tuumaan 15 euron päivävuokraa vastaan ja sopimus syntui seuraavaksi päiväksi. Iltapäivä ja ilta oli aikaa tutkiskella majapaikan ympäristöä. Läheltä löytyi Naipyidawin tarpeisiin rakennettu tekojärvi, jota paikalliset kovasti arvostivat, suomalaiset eivät oikein osanneet sitä ihmetellä. Erja jäi majapaikkaan ja minä menin etsimään olutta, ja jos mahdollista paikkaa sen juomiseen. Parin kilometrin päästä löytyikin kylä. Kontrasti ilmastoituun, siloiteltuun majapaikkaan verrattuna oli suuri. Porsaat ja paljaspeppuiset lapset juoksentelivat kujilla yhdessä kanojen ja koirien kanssa, riisiolkikasa oli odottamassa siirtämistään, jättimäinen vesipuhveli löntysteli rehua etsien. Kenelläkään ei ollut kiire minnekään. Viimein löytyi kylän keskuskin, joka oli yhdistetty kauppa-besiiniasema-pubi-kahvila-postitoimista. Kylän miehet nauttivat virvokkeitaan muovituoleilla istuen. Paikan emäntä osasi muutaman sanan englantia ja kaivoi kylmälaukustaan viileän olutpullon. Hintatietoisuuteni Myanmarin tasosta oli huono, mutta emännän mainitessa 5 euron summan paikallista valuuttaa, lähipöytien

Puhvelivoimaa

porukka alkoi protestoimaan puolestani. Hinta putosi nopeasti 1 euroon, joka kai oli vain tuplahinta kohtuulliseen verrattuna. Konsulttipalkkiona käytin sen vitosen sitten pöytäkunnan virvokkeisiin. Alkoi hämärtää, mutta valoakin saatiin, kun pahaääninen generaattori pyöräytettiin tulille. Valon määrä vaihteli, nähtävästi sen mukaan kuinka moni jääkaappi sattui sillä hetkellä starttaamaan. Oli lähdettävä majapaikalle ja ruokaa etsimään.

Germaanista ruokaa

Ravintolassa meitä pidettiin taas kuin piispaa pappilassa ja syykin selvisi. Olimmme ainoat asiakkaat. Muutenkin monen kymmenen loma-asunnon alue oli lähes tyhjä. Tarjoilija kertoi, että saksalaisvieraat yleensä tulevat lokakuussa ja viipyvät maaliskuulle, mutta henkilökuntaa ei kuitenkaan lomauteta siltä varalta, että joku sattuisi tulemaan kesälläkin. Kuten yleensä paahdettu kananpoika riisin kera oli hyvää, mutta lieneekö johtunut saksalaisvaikutteista, että ruoka oli jotenkin neutraalin vivahteetonta. Vähän niin kuin tutulla Absilla.

Aavekaupunki

Seuraavana aamuna asiallinen skootteri odotteli tankattuna vastaanoton edessä. Variaattoriveto ja jarrukahvat sekä etu, että takajarruille, kypärät pehmeää ämpärimuovia, eikä minkaanlaisia papereita. Standardin mukainen menopeli siis. Skootteri käynnistyi ja veti hyvin, mutta jousitus olisi saanut olla kantavampi kaksi länsimaalaista sai jouset lyömään pohjaan isommissa kuopissa. Tämä pakotti varovaiseen ajotapaan ja hyvä niin. Pääkaupungin keskustaan hurautti varttitunnissa ja olin ajatellut jättää skootterin parkkiin jonkin tavaratalon parkkipaikalle, sillä silloisen kokemukseni mukaan liikenne olisi hektistä tempoilua tuhansien skoottereiden seassa. Eipä ollut. Välillä köröttelimme 7-kaistaisella baanalla aivan keskenämme, välillä jonkin lasista ja teräksestä rakennetun hotellin pihalta lähti kiiltelevä auto. Ei ollut ihmisiäkään. Pääkaduilta lähti

Pääkaupungeissa on aina niin ruuhkaista

sivukatuja, joiden päässä kylttien mukaan sijaitsivat Myanmarin ministeriöt: maatalous- opetus-. finanssi- ja ties mitkä hallintorakennukset, jotka oli hajasijoitettu rehevään viidakkoon. Komeimman, parlamenttitalon lähelle pääsi ajamaankin ja ihailemaan klassiseen tyyliin rakennettua valtavaa kompleksia. Tuikeailmeiset vartija sallivat meidä pällistellä luomusta, mutta sisälle ei ollut asiaa.

Kulutusjuhlaa

Alkoi epäilyttää, että aavekaupungista ei saisi ruokaa tai vettä, laastareitakin olisi pitänyt löytää. Jälleen tuli yllätys. Ajoimme ostoskeskuksen näköisen kiiltelevän rakennuksen tyhjälle parkkipaikalle ja pääsimme sisään automaattiovista. Sisällä ilmastointi oli viilentänyt lämpötilan melkein kylmäksi. Leveiden käytävien lattia oli tahratonta marmoria ja hyllyt notkuivat tuttuja tavaramerkkejä, mutta asiakkaat puuttuivat. Toiseen kerrokseen pääsi tietysti rullaportailla. Olin jo

Kaikkea on, paitsi asiakkaita 

aikaisemmin ihmetellyt monen kanniskelemaa, kannellista, muutaman litran vetoista teräsastiaa ja kun niitä löytyi, aloin aukoa kansia ja tutkia mistä oli kyse. Kuin taikaiskusta paikalle ilmestyi neitokainen, joka selitti puhtaalla englannilla, että kyseessä on moniosainen eväsastia, jossa on omat kerroksensa riisille, currylle, salaatille jne. Variaatioita oli useita ja kaupatkin syntyivät kolmikerroksesta mallista. Tuossa vaiheessa en vielä tiennyt, että astia soveltuu huonosti salakuljetukseen. Vedet, laastarit ja välipalat löytyivät helposti, mutta norjalainen kylmäsavulohi sai jäädä kylmähyllyyn.

 

Majapaikasta mukaan oli saatu viitteellinen kartta, johon oli merkitty myös vesipuisto. Sinne läträämään ja liukumäkeen jonottamaan. Ihmeeksemme paikka oli auki, mutta taaskin parkkipaikka aivan tyhjä. Ei tarvinnut jonotella. Paikalla oli puutarhureja enemmän kuin turisteja. Suurin ja ainoa seurue oli kiinalaisperhe, jonka kanssa pääsi selfiekuviin. Altaissa oli kyllä vettä, mutta kierrätyskoneisto ei sentään ollut päällä, joten uiminen ei houkutellut. Sensijaan kahvio toimi kuin pitääkin ja leivonnaisiakin löytyi.

Hiiren kohtalo

Muuta tekemistä ei oikein keksitty, sillä buddhan kuvia oli jo matkan varrella nähty paljon. Käännyin majapaikkaa kohti, kun pari pisaraa kopsahti kypärään. Taivaalle vilkaisu ja Rangonin kokemukset mielessä aiheuttivat pienen paniikin ja oli hakeuduttava lähimmän katoksen luo. Ennätimme kastua vain vähän, skootteri tuelle, ja juosten suojaan. Aaltopeltirakennuksen sisällä oli kirjoituspöytä, muutamia tuoleja, hymyileviä burmalaisia ja pinoittain paperisäkkejä. Säkkien etiketeissä oli

 

Teetä tarjotaan vaikka eivät nuo asiakkaat
taida kananrehua ostaa

kanan kuvia, mistä päätellen kyseessä oli rehuvarasto. Osaltamme varastointi kesti aika pitkään sillä sade jatkui ja jatkui. Edustan parkkipaikka muuttui vähitellen järveksi, jonka reunamilla käytiin dramaattinen kamppailu, kun veden varaan joutunut hiiri taisteli hetken viemäriaukon imua vastaan, mutta hävisi. Rehuvarastossa oli kuivaa ja ystävälliset burmalaiset tarjosivat teetä keksin kera. Juttuakin yritettiin iskeä ja rehusäkkien päällä oli hyvä loikoilla. Taivas pysyi synkkänä ja vettä vain riitti.

Pakka sekoaa

Ennen pimeää oli pakko lähteä tien päälle. Tutun reitin majapaikkaan sulki nyt puomi, jota vartioi sotilasosasto rynnäkkökivääreineen. Lieneekö joku alivaltiosihteeri ollut matkalla jonnekin Mersun kyydissä. Ohimarssia ei oikein jaksanut jääda vesisateeseen odottelemaankaan, joten kännyimme takaisin keskustan suuntaan. Pakka sekosi. Tiet olivat outoja ja paperinen kartta muuttui nopeasti värikkääksi paperimössöksi, eikä bensiiniäkään ollut liikaa. Alkoi hieman harmittaa ja pysähdyimme tekemään tilannearviota. Liikennettä ei juuri ollut, mutta sitten paikalle pysähtyi burmalaiskuski, joka kysyi, että onko kaikki kunnossa. Piti myöntää että pieniä vastoinkäymisiä on.

Uitetut koirat

Kuski tiesi suunnilleen majapaikkamme sijainnin ja lupasi opastaa meidät reitin varren bensa-asemalle, jonka muistin. Sinne sitten ajettiin peräkanaa aika rivakkaan tahtiin. Perillä kuski ei millään suostunut ottamaan edes bensarahaa korvaukseksi puolen tunnin lenkistä. Sade oli tauonnut, tankki täysi ja bensa-asemalta saimme vielä mopopojan saattueeksi majapaikalle. Saattueelle bensaraha kelpasi. Kuivat vaatteet päälle ja vielä ennätti ennen pimeää kierrellä loma-alueen puistossa. Polun varrella kasvui suuria mangopuita joiden hedelmät alkoivat olla kypsiä. Puussa kysynyt mango oli aivan toista luokkaa kuin markettien tarjoomukset. Edes paikallisilta toreilta emme olleet saaneet näin raikasta, tummankeltaista, makeaa ja aromaattista hedelmää. Illallinen sujui totuttuun tapaan hieman eurooppalaisvaikutteisen porsaanleikkeen parissa. Nyt ymmärsimme kuitenkin pyytää pöytään tulisia mausteliemiä, joilla ruokaan sai hieman eloa.

Hikistä hommaa

Seuraava päivä meni tekojärven ympäristöä kierrellen. Illalla varasin mejapaikasta bussiliput parin sadan kilometrin taipaleelle  tarujen Mandalayhin. Aamulla taksi vei meidät jonkinlaiselle risteyspysäkille hyvissä ajoin. Tulossa oli kuuma päivä ja puolen tunnin odottelun jälkeen alkoi jo tuntua tukalalle. Muitakin matkustavaisia kertyi paikalle, mutta he eivät oikein tienneet milloin bussi olisi tulossa- Varmaan aamupäivällä oli yleisin vastaus- Puolentoista tunnin odottelun jälkee auto viimein körötteli paikalle ja neljän tunnin matka pääsi alkuun. Tututtuun tapaan kaikki räppänät olivat auki, mutta tällä kertaa se ei riittänyt ja Mandalayhin saavutteassa olo oli aika riutunut. Ihmiset selittivät, että sisämaassa sään vaihtelut olivat paljon jyrkempiä kuin rannikolla ja kevään kuuma kausi muistutteli vielä itsestään.

Kreivi Draculan jäljillä

 Juttu on ajalta, jolloin digikamerat olivat jo yleistyneet, mutta tallennukseen ei paljon pilvipalveluita ollut. Siispä kuvat ovat jossain päin universumia tikuilla tai rompuilla ja liitän ne jos löydän.

Mamaia

Vuoden 2008 lokakuussa myytiin viimeisiä paikkoja viimeiselle lennolle Mustan meren rannalle, Mamaiaan. Matka oli halpa, sillä sesonki oli päättymässä ja matkanjärjestäjä oli poistamassa kohdetta listoiltaan. Siispä sinne. Varasin matkan ja aloimme vaimon kanssa tutkia, mitä tuli ostettua. Ilmeni, että Mamaia on pieni kaupunki Mustan meren rannalla, suuren satamakaupunki Constantan vieressä, Romaniassa, lähellä Tonavan suistoa.

Pari päivää meni ympäristöön tutustuessa, rannalla ja Constantan museossa, mutta sitten alkoi tuntua sille että liikunta ei olisi pahitteeksi, joten auto piti saada alle. Citikkamiehelle vuokraamon Daciat tuntuivat hieman epäilyttäville, mutta kun muutakaan ei ollut tarjolla oli tyytyminen Loganiin. Pirssi näytti jotenkin hontelolle, koska maavaraa oli reippaasti. Myöhemmin tämä ominaisuus osoittautui tarpeelliseksi.

Leppoisa vampyyrivaari?

Romanian sisämaasta ei ollut juuri minkäänlaisia mielikuvia, mutta hämärän käsityksen mukaan Transsilvania olisi siellä ja Transsilvania kuuluisa Draculastaan. Tuohon maailmanaikaan hidas, maksullinen netti oli käytettävissä vain rajoitetusti hotellin aulan ainokaisella PC:llä, mutta pienen jonotuksen jälkeen onnistuin selvittämään, että kyllä, kreivi Dracula on vaikuttanut Karpaattien ympäristössä, mm. Brasovin kaupungissa. Toiselta nimeltään Vlad Seivästäjänäkin tunnettu herra on syntynyt Sigishoaran pikkukaupungissa. Kirjailija Bram Stoker käytti vampyyritarinansa innoittajana tätä oikeasti elänyttä, kulttimaineen jo eläessään saavuttanutta kreiviä. Liikanimi Seivästäjä on peräisin tarinasta, jonka mukaan Vlad tykkäsi seivästää vihollisensa pituussuunnassa, niin että heidät oli kätevä pystyttää sopivaan paikkaan varoitukseksi muille.

Evääksi otettiin hedelmiä ja voileipiä ja matka kohti Brasovia 400 km:n päähän saattoi alkaa. Alkumatka Cnstantasta oli hyvää moottoritietä ja Logan yllätti menohaluillaan, vaikkakin sadan kolmenkympin yläpuolella alkoi tuntua pientä huteruutta. Tonava-kaunoisen yli oli rakennettu vaikuttava silta ja hyvin vehreä jokilaakso antoi käsityksen joen viljavasta voimasta. Brasovin suuntaan piti kääntyä pienemmälle tielle, mutta edelleen matka taittui mukavasti ja rivakasti, joskin maisemat olivat tylsähköä kumpuilevaa maastoa viiniviljelmineen.

Brasov

Vähitellen tie alkoi nousta Karpaattien rinteille ja maisemiin tuli jylhyyttä. Brasovissa olimme iltapäivällä ja mukava hotellikin löytyi pienen etsiskelyn jälkeen. Nyt pääsi maistamaan tienvarren levähdyspaikan viinimyymälästä ostettua punaviiniä. Tarkoitus oli ollut löytää Murfatlaria, tuota Tonavan hedelmäistä nektaria, mutta osoittautui, että kauppa oli keskittynyt paikallisiin pöytäviineihin, joita myytiin noin 1000 litran säiliöistä ostajan omiin astioihin. Meillä mukana oli vain litran vesipullo, mutta ystävällinen myyjätär suostui sen täyttämään, vaikka määrä taisi olla pienehkö heidän mittapuullaan. Viini oli aivan kelvollista, tuoretta ja violetin säyistä.

Hotellin neuvonnassa hieman naureskeltiin kyselyille Draculasta. Aihe kyllä tunnettiin, mutta vampyyrimatkailu ei tuolloin vielä ollut kovin yleistä toisin kuin myöhemmin. Neuvonnassa ohjattiin suuntaamaan kreivin synnyinkaupunkiin Sigishoaraan ja piipahtamaan matkan varrella Branin museolinnassa.

Bran

Aamulla varhain oli mukava kiipeillä Brasovin jyrkkiä katuja ja nousta vähän ylemmäksikin ihailemaan vanhaa kaupunkia jylhän kauniiden vuorien kainalossa. Sitten matka jatkui kohti Branin museolinnaa, jota väitetään Bram Stokerin kuvauksen mukaan Draculan linnan esikuvaksi. Stoker ei koskaan käynyt Romaniassa, joten aika kyseenalaista on yhdistää vampyyrivaaria tähän linnaan, vaikka matkaoppaat muuta väittäisivät. Joka tapauksessa paikka oli kaunis, hyvin hoidettu ja museo mielenkiintoinen, sillä sieltä löytyi viitteitä myös hiljattain edesmenneen Nikolau Causescun valtakauteen. Eräänlainen vampyyri tämäkin valtiomies.

Karpaattien solien kautta kulkenut tie oli hyväkuntoista. Ihmetystä herättivät joillekkin vuoristopelloille pystytetyt yli viisi metriä korkeat, kapeista puunrungoista pystytetyt, kolmijalkaiset rakennelmat. Eivät kai Seivästäjän menetelmät enää olleet käytössä? Myöhemmin selvisi, että kyse oli humalasaloista, joilta sato oli jo korjattu oluen mausteeksi.

Tujakkaa tuicaa

Viinisadon korjuu oli vielä kesken. Pickupin kuljettaja oli pysähtynyt kahville levähdyspaikalle ja lava oli lastattu parin metrin korkeuteen, viinirypäleitä pursuavilla laatikoilla. Hyväntahtoisesti kuljettaja antoi maistella lastiaan ja kaupathan siitä syntyivät. Rypäleet olivat makeita ja aromaattisia, mutta nestettä piti sitten vajuttaa matkan varrella turhan tiheään.

Maataloustuotteisiin tutustumista jatkettiin toisella levähdyspaikalla. Siellä oli tarjolla tuicaa. Ele- ym. kielellä selvisi, että kyseessä oli paikallisesti luumuista valmistettu juoma, jota ensin oli käytetty pari kuukautta ja mäski sitten tislattu n. 50 prosenttiseksi. tämän jälkeen tislettä oli varastoitu akaasia?tynnyreissä vuoden verran. Valmistaja/kaauppias tarjosi mielellään maistiaisia ja tuote havaittiin tujakaksi, mutta ostamisen arvoiseksi. Jollain keinolla olivat saaneet pontikkamaisuuden piileväksi ominaisuudeksi.

Sigishoara

Noin sadan kilometrin verkkaisen ajomatkan jälkeen saavuimme iltapäivällä Sigishoaraan, joka nähtävästi on Vlad Seivästäjän synnyinkaupunki. Kaupunki on hyvin kaunis, Savonlinnan kokoinen paikkakunta ikivanhoine muureineen, kapeine kujineen ja ympärillä kohoavine vuorineen. Majapaikaksi löytyi pienen pieni, kiviseinäinen huone korkean muurin ympäröimän sisäpihan perukoilta. Vuokraaja vakuutti lämmön kyllä riittävän, vaikka vuoristossa illat alkoivat olla jo koleita.

Grillattua kananpoikaa tarjosi viereinen ravintola. Mausteita oli käytetty säästeliäästi, mutta siitä huolimatta ruoka oli erityisen hyvää. Nähtävästi kyse ei ollut tehokasvatetusta broilerista, vaan oikeasta kananpojasta. Ilta alkoi jo hämärtää ja menimme majapaikkaamme, joka oli kuin olikin lämmitetty kodikkaaksi kammioksi.

Sydämen tykytystä

Illan pimetessä teki mieli vielä suorittaa vertailevaa tuica-tutkimusta ja lähdin etsimään sopivaa baaria. Reitti keskustaan kulki läpi kivimuurin noin kymmen metriä pitkän, pimeän käytävän kautta. Aika varovasti hiippailin askelia kiveyksellä varoen, kun yhtäkkiä puolivälissä tunnelia seinästä aukeni ovi, josta tulvi valoa. Ovesta astui nuorehko nainen, jolla oli nippu pyyhkeitä sylissään. Hahmoni pimeästä taisi tulla yllätyksenä neitoselle, sillä kirkaisu olisi herättänyt Draculankin ja pyyhkeet lensivät käytävälle. Näytti sille, että neidiltä menee taju, mutta pystyssä hän kuitenkin pysyi. Siinä vähän aikaa tuijoteltiin, lopulta jo naureskeltiinkin ja toisemme melko vaarattomiksi havaittiin.

Synkkää urkumusiikkia

Tuica-tastingin suorituspaikaksi valikoitui baari läheltä Draculan ristiäiskirkkoa. Baarimikko ymmärsi maistelun idean ja kaateli vain pieniä tujauksia eri laatuja kertoen niiden valmistustavasta ja raaka-aineista. Ylivoimainen voittaja oli kaksi vuotta vanha sekoitus, johon oli hieman perinteen vastaisesti käytetty luumun lisäksi aprikoosia ja persikkaa. Baarimikko selitti, että vain kivelliset hedelmät kelpaavat, omenia tai päärynöitä ei pidä käyttää. Sekoitus oli raikkaan hedelmäinen, aavistuksen makea ja kumma kyllä jälkimaussa oli vivahde punajuurta. Kysyin myisikö hän minulle pullollisen tuota eliksiiriä kotiin viemisiksi. Baarimikko naurahti, hävisi takahuoneeseen ja palasi noin 5 litran lasipullon kanssa. Selvisi, että koska tuica oli paikallista käsityötä, sitä ei heille pienemmissä erissä toimitettu. Arvelin että pullo ei taida mennä lentokentän turvatarkastuksesta läpi. Baarimikko sitten lirutteli puolen litran pulloon pienemmän erän. Vaikka eihän sitäkään olisi saanut Suomeen viedä koska tuica oli avatussa pullossa.

Siirryin tuicineni läheiselle terassille nauttimaan hyvästä sikarista ja pullotetusta hedelmästä. Oli hieman koleaa, tyyntä, täysin pimeää ja hiljaista. Muita ihmisiä viileä sää ei ollut kiinnostanut. Istuskelin siinä, kun viereisessä suuressa kivikirkossa joku alkoi soittaa urkuja.  Musiikki oli hidastempoista, matalasävyiä ja jotenkin synkkää. Välillä musiikin tempo kiihtyi ja volyymi kasvoi voimakkaasti, mutta sävy säilyi tummana. Mielikuvitukseni alkoi lentää ja tuican herkistämään mieleen tulivat Bram Stokerin kuvaukset Transsilvanian pimeästä puolesta. Pakko oli siirtyä takaisin baarin lämpöön ja valoon. Baarimikko virnisti ja kysyi, että olinko nähnyt lepakon. Paluumatkalla majapaikkaan en nähnyt eläviä olentoja. Mukava oli sujahtaa lämpimien huopien alle kiviseinien suojassa.

Aamiaista löytyi läheisestä ravintolasta, eikä yön synkkyys oli vaihtunut valoon. Nyt kirkkokin näytti kauniille ja läheisessä kellotornissa pääsi tutustumaan ympäristön vaikuttavaan maisemaan sekä tornin kellokoneistoon.

Transfagarasan

Suunta olisi kohti Karpaattien ydintä, jonne pääsisi Transfagarasania pitkin. Toiselta nimeltään Carpathian Highwayn rakennutti surullisen kuuluisa diktaattori Ceausescu vuosina 1970-1974. Erittäin vaikeaan maastoon, korkean vuoriston yli rakennetun tien tarkoituksena oli yhdistää Transsilvania pohjoisessa ja Valakia etelässä. Tien suunnittelu aloitettiin välittömästi Tsekkoslovakian miehityksen jälkeen vuonna 1968 ja sen varsinainen tavoite oli sotilaallinen: Joukkojen nopea kuljettaminen pohjoiselle Ukrainan vastaiselle rajalle, jos Neuvostoliitto yrittäisi Romaniankin miehitystä. Neuvostoliiton ja Romanian välit eivät tuolloin olleet erityisen lämpimät. Tien hinta oli kova. Louhintaan käytettiin 6 miljoonaa kiloa dynamiittia ja etupäässä kouluttamattomille varusmiehille sattui paljon onnettomuuksia. Virallisesti ilmoitettiin 40 kuolonuhrista, mutta epävirallisesti on arvioitu jopa 200:n menettäneen henkensä rakennustöissä.

Oikotie vai oikea tie?

Transfagarasanille olisi päässyt pääteitä pitkin, mutta hieman matkaa lyhhentävä paikallistie piti tietenkin valita. Aikaa se ei kyllä säästänyt yhtään. Alkumatka sujui leppoisissa merkeissä hevosvoimaisia maataloustöitä seuraillessa ja ihmisten värikkäitä pukuja ihaillessa. Tien puolivälin pikkukylässä ostimme leipomosta tuoreita sämpylöitä ja pienen leikkelekaupan mummo viipaloi väliin voimakasta juustoa ja reilusti valkosipulilla maustettua makkaraa. Baarissa eivät eväitämme paheksuneet, koska ruokatarjoilua siellä ei ollut. Olutta ja kahvia kyllä myivät ja mukava oli kylän toimia terassilta seurailla.

Sitten selvisi syy Dacioitten reiluun maavaraan. Sitä tarvittiin "oikotien" toisella puolikkaalla. Kyseessä oli maissivainioiden keskellä kiemurteleva peltotie. Takaisin kääntyminen olisi merkinnyt ainakin puolentoista tunnin ylimääräistä lenkkiä, joten eteenpäin oli jatkettava. Oikein helpottavaa oli viimein kukkulan laelta nähdä valtatie alapuolella.

Karpaateille

90 km:n mittainen, yli 2000 metriin nouseva tie on puolet vuodesta suljettu lumen takia, mutta nyt sää oli hyvä ja tien pinta tasainen. Kaiteita puuttui sieltä täältä ja niissä paikoissa ei oikein kiinnostanut kurkistella ojan pohjalle, joka saattoi olla 100 m alempana. Jyrkkiä ja loivia mäkiä, serpentiinimutkia, loivia mutkia, neulansilmämutkia, tunneleita ja karun kaunista maisemaa, ylhäällä lunta. Siitä on Transfagarasan tehty. Moottoripyörällä kurvaillen tie olisi antanut vieläkin enemmän, mutta kylmä olisi näin lokakuussa tullut. Tien varrella oli joitakin kioskeja joista sai kahvia ja matkamuistoja. Ostin kunnollisen, paikanpäällä tehdyn huopahatun, joka kulki päässäni vuosikausia, kunnes hoidettavana ollut koira söi sen.

Via Bukarest

Vlad Seivästäjän varsinainen asuinpaikka oli Poenan linna Arefun kylässä tien varrella. Karpaattien ylittämiseen oli kulunut sen verran aikaa, että linnaan tutustuminen ei ollut mahdollista, mutta Draculan kotikirkossa kuitenkin piipahdettiin. Ei näkynyt asuinarkkua ja seinämaalauksetkin olivat aika hillittyjä, ei puhettakaan seivästystöistä.

Iltapäivä oli jo pitkällä ja edessä vielä kolmisensataa kilometriä Mamaiaan. Piti edetä suoraviivaisesti, mutta Bukarest siinä välillä ei ollut aivan helppo nakki. Pakko oli ajaa kaupungin halki huonon kartan ja epäselvien opasteitten varassa. Iltakin alkoi hämärtää. Pieni navigaattori oli avustavinaan kartanlukua, mutta tiet oli uusittu sekä paperikartan että navigaattorin kartan päivityksen jälkeen. Siinä sitten pyörittiin ja Ceausescun palatsikin pari kertaa ohitettiin, kunnes viimein opaste Contantaan sattumalta löytyi. Edessä oli moottoritie ja Dacia sai panna parastaan. Mamaian hotellille saavuimme myöhään yöllä.

Loppuviikko sujui turistiperinnettä vaalien ja siitähän ei paljon muistikuvia jää. Yksi ruokamuisto kuitenkin. Mamaiassa osasivat valmistaa erityisen hyvää, lähes leipämäistä mamaliga-maissipuuroa

Transsilvania jäi kiehtomaan mielikuvitusta ja sen laitamilla, Oradeassa tuli käytyäkin. Vuoden 2020 kesälle teimme varsin yksityiskohtaisen suunnitelman reissusta matkailuautolla Karpaateille, mutta koronavitsaus tuli väliin. Niin että parempia aikoja odotellessa...