Myanmarin kevät
Tämä maa ei ole yksiselitteinen. Edes sen nimestä ei ole yksimielisyyttä: Burma voi olla siirtomaanimi tai alueen nimi, se voi olla hyvä tai paha. Myanmar voi olla virallinen nimi, mutta se voi viitata kansanosaan tai hallinnolliseen sisäiseen sortoon. Edes burmalaiset itse eivät oikein tiedä, miten maata kutsua.
2000-luvun alkuvuosina alkoi näyttää sille, että maasta saattaisi syntyä demokratia. Sotilasjuntta hellitti hieman otettaan, lupaili vaaleja ja oppositiojohtaja Aung San Sui Kyin vapauttamista. Viimein vuonna 2014 lupauksille tuli katetta. Päätimme lähteä paikan päälle siinä luulossa, että maa demokratisoituu ja alkaa kehittyä nopeasti, jolloin myös matkailusta tulisi massaturismia. Tarkoitus oli löytää hieman alkuperäisempi Burma tavallisten reittien ulkopuolelta. Vuosi 2014 oli Burmassa suuren optimismin aikaa. Ihmiset iloitsivat orastavasta demokratiasta ja sen keulahahmo Aung San Sui Kyin kuvia oli joka puolella. Oli ollut kevät ja tuleva kesä näytti nostavan Myanmarin uuteen kukoistukseen.
Bangkokin kautta
Tilasin lennot Bangkokiin kesäkuun alkuun, sillä yleensä Kaakkois-Aasiassa on hiljaisempaa tuohon aikaan, eikä kuuman kevään jälkeen alkava sadekausi olisi vielä täysissä voimissaan. Bangkok on Kaakkois-Aasian ohittamaton solmukohta, mutta tässä tapauksessa Rangonin lennot lähtivät pienemmältä ja vanhemmalta Dong Mueangin lentokentältä, kun suuret lentoyhtiöt liikenneöivät Suwarnabhumille. Siirtyminen kenttien välillä ei ole aivan läpihuutojuttu, mutta onnistuu jos ei ole kiire. Aikaeroa piti joka tapauksessa tasoitell ja Myanmarin viisumitkin hankkia, joten etsimme vaatimattoman hotellin mahdollisimman läheltä Myanmarin lähetystöä. Suomessa sellaista ei ole, joten kätevintä oli ainakin yrittää hankkia viisumit Bangkokin lähetystöstä. Teoriassa viisumin olisi voinut saada Rangoonin lentokentältäkin, mutta kokemukseni mukaan teoria ja käytäntä eivät aina kohtaa Aasiassa.
Viisumit haltuun
Jo tulopäivänä kävelimme Myanmarin lähetystölle ja pienen jonottelun jälkeen saimme hakemuslomakkeet. Englanninkielisten lomakkeiden täyttäminen ei ollut vaikeaa ja parin valokuvan ja passin kanssa jätetyt lomakkeet luvattiin todennäköisesti kirjoittaa seuraavaksi päiväksi. Kävely hotellille, kupilliset erityisen tulista Tom Yam -keittoa ja nukkumaan. Yöelämä ei suuremmin jaksanut kiinnostaa aikaeron takia ja ulkonaliikkumiskielto olisi joka tapauksessa alkanut klo 22. Thaimaan sotilasjuntta oli vähän aikaisemmin ottanut taas kerran ohjat käsiinsä ja määrännyt ihmiset pysymään öisin kotona. Myös televisiokanavista puolet oli suljettu.
Seuraavana iltapäivänä marssimme toiveikkaasti lähetystölle, mutta ovet olivat kiinni. Tulkitsimme oveen teipattua lappusta siten, että tunnin päästä olisi toiveita päästä asioimaan. Paikalle alkoi kertyä muitakin asiakkaita ja oli ryhdyttävä jonottamaan paahtavan kuuman seinän viereen. Viimein ovi aukeni ja pääsimme halliin penkeille istumaan kourissamme paperilaput joihin oli kirjoitettu numerot. Onneksi numerot kuulutettiin myös englanninksi ja tunnin kuluttua olimme onnellisia Myanmarin viisumin omistajajia. Lysti maksoi pari kymppiä.
Nyt uskalsi jo tilata lennot Rangoniin. Paikkoja oli paljon vapaana viime hetken lennollekin, sillä turisteista suurin osa oli palannut kotimaihinsa. Bangkokin huonoin puoli on liikenne ja koska lento olisi aamuruuhkan aikaan katsoimme viisaimmaksi etsiä majapaikka mahdollisimman läheltä Don Mueangin kenttää. Mukava bungalow löytyikin noin viiden kilometrin päästä terminaalista. Illalliselle mennessä kolhin itseni lyhtypylvään vaijeriharukseen ja sain sääreeni hieman verta vuotavan haavan. Jotain thaimaalaisesta kulttuurista kertoo, että ravintolaan tullessa henkilökunta ensimmäiseksi otti ensiavun roolin: puhdisti, desinfioi ja laastaroi naarmun, sekä antoi muutamia varalaastareita. Hyvää oli ruokakin.
Rangon
Seuraavana aamuna lennähdimme lyhyen välin Bangkokista Rangoniin. Kentällä muodollisuudet olivat yksinkertaiset ja taksiankin sai helposti. Matkalla hotelille ohitimme rakennkset joihin oppositiojohtaja Aung San Sui Kyi oli ollut teljettynä vielä vähän aikaa sitten. Taksikuski kertoi tuon tiedon, joten uskalsimme varovasti kysellä tilanteestta. Kuski oli hyvin toiveikas ja luottavainen Burman tulevaisuutta kohtaan. Hän toivoi myös, että matkailijat löytäisivät maan ja toisivat hyvinvointia ihmisille. Samanlaista optimismia kohtasimme pitkin vierailua. Aung San Sui Kyin tarroja jaettiin monin paikoin ja hänen kasvokuvallaan koristeltuja liinoja oli kaupan. Lähes kaikki jututtamamme ihmiset odottivat uutta, parempaa tulevaisuutta. Nyt tiedämme, että toisin kävi.
Hamekauppoja
|
Hameväkikin kumauttelee kongia |
Olin varannut keskustan läheltä halvan hotellihuoneen, jossa ei ollut valittamista. Ehkä kuuluisin Rangonin nähtävyyksistä on Shwedagonin pagodi, tuttavallisemmin kultainen temppeli. Kävelymatka hotellilta pagodille oli kohtuullinen, mutta paikan päällä odotti yllätys. Pukeutumiskoodi temppeleihin oli yleensä edellyttänyt pitkähihaista paitaa ja naisilla pitkää hametta. Erjalla sellainen harsokankainen olikin varattuna, mutta minulla oli shortsit, jotka eivät nyt häveliäisyysvaatimuksia täyttäneetkään, olisi pitänyt olla pitkälahkeiset. Kävely takaisin hotellille ei oikein houkutellut, eikä takseja näkynyt ympäristössä, joten piti alkaa kyselemään, enhän varmaan ollut enisimäinen säädyttömästi sisään pyrkivä. Ongelma rakesikin helposti. Sisäänkäynnin vierstä sai parimetrisestä kankaansuikaleesta ommeltuja kietaisuhameita, joita kutsuttiin longyiksi. Väriksi valitsin tumman ruskean kullanvärisillä somisteilla. Myyjä opasti kietaisutekniikassa ja esiintymiskelpoinen asukokonaisuus oli valmis. Oudointa hameessa oli se, että askeleen pituutta piti huomattavasti lyhentää ja portaat olivat aika vaikeita kivuttavia. Lisäksi hamosta piti kietaista aina välillä uudelleen, sillä siinä ei ollut solkia tai nyörejä ylhäällä pysymistä varten. Alla olleet shortsit pyrkivät hiostamaan, mutta hameen ylläpysyminen oli sen verran epävarmaa. Oli niitä hameita muillakin miehillä.
Opastava noviisi
Monenlaista opasta oli tarjolla temppelin sisäpihalla. Eräs heistä, nuori poika munkin asussa puhui hyvää englantia ja teki meidät vakuuttuneiksi tiedoistaan. Noviisimunkiksi osoittautunut kaveri tiesikin kaiken tarpeellisen temppelin tavoista, rituaaleista ja historiasta lisäksi hän kertoili munkin elämäästä yleensä. Kovin askeettista ei hänen elämänsä tuntunut olevan: luostarin ruoka oli kuulemma oikein hyvää, ja joskus hartaudenharjoituksilta jäi aikaa parille olutpullolliselle. Kyseessä oli yhdyskuntapalvelun tapainen määräaika useimpien nuorten miesten elämässä. Rankinta munkin elämässä olivat hänen mielestään aikaiset ylösnousut. Auringon noustessa piti lähteä muiden munkkien kulkueessa keräämään talojen oville jätettyjä ruokalahjoja pieniä kelloja kilistellen. Noviisi tuntui toivovan, että kun opinnoissa edistyisi, reissun voisi heittää levitoiden.
Kilvoittelun sponsorointia
Komeahan se Shewadagon oli. Kultaa, jalokiviä ja marmoria ei oltu säästelty- Pagodin terävässä kärjessä kiilteli jalokivi, josta laskeva aurinko heijasti säteitään. Loistoon ja kiiltoon kontrastia toi juureva noviisimme, joka olsi mieluummin pelannut Nintendolla kuin kilvoitellut sen pakollisen vuoden verran valaistumista kohti. Jälleen kerran ihmettelin ristiriitaa
köyhyyden ja loiston välillä. Mikä saa ihmiset tinkimään kaikesta, jopa ruoasta, jotta jonkin ajatussuunnan kunniaksi voidaan pystyttää äärimmäistä loistoa. Noviisimme osasi hienotunteisesti viestittää, ettei panisi pahakseen pientä sponsorointia, jota hän ei henkilökohtaisesti voisi vastaanottaa, mutta sopivan, esimerkiksi pariakymmentä euroa vastaavan summan voisi pudottaa hänen ystävänsä keräysastiaan. Niin teimme kilvoittelua edistääksemme.
Maanviljelijöiden rahasäkit
Hamekaupat ja noviisin kilvoittelun sponsorointi yhdessä paluumatkan taksikyydin kanssa olivat vajuttaneet päivän matkakassaa, joten rahaa piti vaihtaa. Läheltä hotellia löytyi maanviljelijöiden keskuspankki, joka oli vielä auki ja lupasi vaihtaa länsivaluuttaa. Tiskille päästiin ja alettiin kaivella passeja esille, kun meidät ystävällisen asiallisesti komennettiin salin seinustan penkille istumaan. Salin ovesta tuli vartija rynnäkkökiväärin kanssa ja hänen perässään kaksi koppalakkia raahaten muovisäkkiä sekä vielä toinen pari säkin kanssa. Säkin kuhmuroista ja maanviljelijöiden pankista olisi voinut päätellä, että kyseessä olivat erityisen hyvät porkkanat. Säkit vietiin kassakaapin ovelle ja niistä alettiin nostella setelinippuja. Niput eivät olleet pinossa, mutta paljon niitä oli, ehkäpä kolmisen hehtoa ts. 300 litraa. Kun rahat olivat holvissa pääsimme vaihtohommiin. Virkailija ei nauranut, vaikka vakuutin hänelle, että olisi minulle vähempikin rahamäärä riittänyt. Shewadagonen viereisessä kahvilassa nautitut riisikakkuset olivat jo energiansa luovuttaneet ja kohtuullisesti maustettu, rapea possunkylki riisin ja raikkaan oluen kera palautti tasapainon. Ruoka Myanmarissa oli erinomaista. Näytti sille, että suhde ruokaan ei ollut yhtä intohimoinen kuin thaimaalaisilla, mausteita käytettiin vähemmän, mutta katukeittiöiden annoksilla pärjäsi oikein hyvin, eikä mahatautia tullut.
Delta rhytm boy
Seuraavan päivänä menimme Rangonin matkustajasatamaan uteliaisuuttamme ja tutkiskelemaan mahdollisuuksi päästä Iravadi-jokea pitkin tuhat kilometriä pohjoiseen Mandalayhin. Iravadi on yksi Aasian mahtijoista, sen suiston delta on maailman suurimpia riisinviljelyalueita ja joessa asustelee mm. oma delfiinilajinsa. Osoittautui, että nyt kuivan kauden lopussa ja turistikauden ulkopuolella matkustajaliikennettä oli hyvin vähän. Mielenkiintoista oli siitä huolimatta seurata satamatorin vilskettä ja Andamaanien mereltä tulevien laivojen manöveerausta. Kun nyt Iravadille kuitenkin piti päästä, vuokrasin pitkähäntäveneen kuljettajineen pariksi tunniksi ja pyysin kuljettajaa tekemään kierroksen oman mielensä mukaan. Siinä muodostui käsitys valtavasta suistoalueesta riisiviljelmineen, kalastjakylineen, valtamerilaivoineen ja rantapalatseineen. Olin odottanut, että mangrovemetsiäkin pääsisi ihmettelemään, mutta niitä ei enää ollut. Välilä ripsautteli vähän vettä, mutta kuljettajalla oli lainata sadetakit.
Vedenpaisumus
Hotellille tallustaessa sadetakit olisivat olleet tarpeen. Taivas aukeni ammolleen ja kadut alkoivat tulvia. Välillä vettä oli puoleen sääreen ja kävely huteraa, kun ei tiennyt olisiko seuraavan askeleen alla isokin kuoppa. Mätkähtäminen liejuiseen veteen, jossa uikenteli kaikenlaista kissoista lähtien, ei oikein houkutellut. Hotellilla totesimme, että aivan kaikki, lukuunottamatta minigrip-pusseissa olleita passeja oli valuvan märkää. Sateenvarjot oli saatu ostettua liian myöhään. Niitä sitten uskollisesti kannettiin loppumatka, tarpeettomasti, paitsi mopon kyydissä.
Rangonin kiertorata
|
Melkein kuin Käkisalmen markkinoilta |
Seuraaava päivä meni verkkaisen rattoisasti junassa. Rangonin ympäri kiertää rautatie, johon liput järjestyivät asemalla kahden luukun kautta. Ensin piti maksaa yhdellä luukullä ja sitten liput lunastaa toiselta asianmukaisten jonotusten jälkeen. Turistin hinta oli noin viisinkertainen paikallisiin verrattuna, mutta kun euroissa laskettuna hinnaksi tuli kympin verran, ei matkakassa mennyt miinukselle. Kehäradan maisemat vaihtelivat urbaaneista kerrostaloalueista savuisten teollisuusalueiden kautta vehmaaseen maalaismaisemaan ja riisivainioihin. Selvisi myös miten salaattina suosittua, morning gloryksi kutsuttua
|
Vesiviljelyä |
vihannesta viljeltiin suurissa lammikoissa. Vesipuhvelit hoitivat täälläkin hommansa auran vetäjinä rauhallisen stoalaisesti. Välillä tie vei kylien halki. Silloin hätisteltiin papat ja possut, kauppiaat ja ruokakojut, arpajaistiskit ja vaatekauppiaiden rekit raiteilta pois ja ajuna puksutteli markkinapaikkojen halki. Pyäkeiltä nousi kyytiin monenlaista kulkijaa ja kotieläintä. Välillä vaunuissa kiersi Fantaa ja riisikakkuja myyvä ravintopalvelu. Varsinaista tungosta ei ollut ja saimme pitää istuipenkkimme koko matkan. Muutaman tunti puupenkillä, välillä varsin epätasaisella radalla kympysytti länsimaiset takapuolet niin, että mukava oli päätepysäkilta kävellä takaisin hotellille.
Seuraavana aamuna oli tarkoitus lähteä bussilla kohti Naipyidawia, pääkaupunkia, noin 400 km:n päähän. Myanmarin rautateiden maine ei ole kovin korkealla ja aikataulut lähinnä viitteellisiä. Lisäksi maanteiden maisemat ovat yleensä kiinnostavampia kuin ratapenkat. Kysellessäni kyytiä pääkaupunkiin, Rangonilaiset ihmettelivät, että miksi ihmeessa pääkaupunkiin, eihän siellä ole mitään. Pidimme kuitenkin päämme, mutta sen verran annoin suosituksille periksi, että bussiasemalle tilasin taksin aamuksi. Hotellin neuvonnan mukaan asemalla saattaisi olla hieman "mielenkiintoista" ja paikallistuntemus tarpeen.
Linja-autossa on myös tunnelmaa
Oikeassa oli neuvonta, joka myös järjesti meille matkaliput. Aamulla hehtaarien hiekkakentällä oli tuhansia ihmisiä, satoja linja-autoja, koiraa, kanaa, säkkiä, laukkua, eväskauppiaita, kaikki suloisessa kaaoksessa ja opasteet burmaksi, burmalaisilla aakkosilla kirjoitettuna. Oikea auto olisi ollut mahdoton löytää ilman taksikuskin apua. Osoittautui, että meidän bussimme oli Liverpoolin jalkapalloklubin entinen kuljetin. Bussi eli toista elämäänsä ja oli mukava kuvitella itsensä istumassa matkalla kohti ratkaisuottelua Manchester Unitedia vastaan.
|
Long haired lover Liverpool? |
Saimme istumapaikkamme, mutta moni joutui alkumatkan matkustamaan käytävällä. Bussin kattoteline tuli tavaraa täyteen ja ainakin pahvilaatikoiden omistajat varmaan toivoivat, ettei monsuunisade tänään iskisi. Autossa ei ollut ilmastointia, mutta mukava tuulenvire kävi kaikista aukaistavista ikkunoista, eikä olo ollut tukala. Tiessä oli vain harvakseltaan teräviä kuoppia ja dieselöljy haisi vain vähän, jotern matkanteko oli verkkaisan leppoisaa. Riisivainio- kylä-pikkujoki-riisivainio-kylä... vaihtelua toivat vesipuhveleita pelloilla ja teillä ohjastavat maanviljelijät. Myanmarilaiset osoittautuivat melko pidättyviksi matkakumppaneiksi, vaikka katseista näki, että pitkänenät olivat eksoottisia kulkijoita tällä linjalla. Joku äideistä uskaltautui tuomaan sylivauvansa vähäksi aikaa Erjan syliin kysyvän katseen jälkeen. Toinen englanninkielen taitoinen kertoi, että toi lapselle hyvää onnea viivähtää vieraan sylissä. Munkkeja oli kyydissä muutama, heillä oli kuulemma ilmainen matkustusoikeus ja etuoikeutettu istumapaikka.
Puolivälissä matkaa pidettiin puolen tunnin tauko. Matkustajat kiirehtivat etsimään aamupalaa. Mekin menimme jonoon, joka päässä kokki kauhoi läviköllä jotakin muovipusseihin. Vähän lähemmäksi päästyä herkku näytti lihaville toukille tummassa keitinvedessä. Ehkä niitäkin olisi voinut maistella, mutta "toukat" osoittautuivat kuoineen keitetyiksi maapähkinöiksi. Tämä aamupala oli oikein maukas. Pehmeät, hiukan suolaiset maapähkinät pitivät nälän loitolla pitkään.
Palvelu pelaa
Naipyidawin bussiasema oli hyvin hiljainen, mutta taksi kuitenkin löytyi, eikä muutaman kilometrin matkaan bungalowkylään pitkään mennyt. Majapaikan olin varannut ennakkoon. Eräs itsenäisen matkailun yllätysmomenteista on majapaikka. Kuvien ja selostusten perusteella ei oikeastaan koskaan voi päätellä mitä saa, kun myös hintatason on oltava kohtuullinen. Joskus on jouduttu rakennustyömaalle, joskus päästy luksusasuntoon. Tällä kertaa vastaanotto oli ylenpalttinen: ensimmäinen aukomassa taksin ovia, toinen pitämässä sateenvarjoa, kolmas tuomassa höyrytettyjä pyyhkeitä virkistyksesi, neljäs ojentamassa kylmää mehulasia, viides pitämässä muuten vain seuraa ja kuudes opastamassa sisään kirjautumisessa. Pohjoismaisen, pölyisen reppureissaajan olo oli hieman vaivautunut moisesta seremoniasta. Majapaikka oli mukavaa perustasoa.
Kylässä kylässä
Suunnitelmana oli tutkia pääkaupunkia omaan tahtiin ja kulkuneuvo piti saada kayttöön. Keskustaan oli matkaa kymmenkunta kilometriä, joten meille tarjotut polkupyörät eivät oikein houkutelleet vajaan 30 asteen lämmössä. Auto- tai skootterivuokraamoita ei seudulla tuntunut olevan, mutta kuten yleensä Aasiassa, ongelmaan keksittiin ratkaisu. Erään vastaanottovirkailijan tuttavalla oli skootteri, jonka hän saattaisi vuokrata pariksi päiväksi. Myös kypärät löytyisivät. Tuttava suostui tuumaan 15 euron päivävuokraa vastaan ja sopimus syntui seuraavaksi päiväksi. Iltapäivä ja ilta oli aikaa tutkiskella majapaikan ympäristöä. Läheltä löytyi Naipyidawin tarpeisiin rakennettu tekojärvi, jota paikalliset kovasti arvostivat, suomalaiset eivät oikein osanneet sitä ihmetellä. Erja jäi majapaikkaan ja minä menin etsimään olutta, ja jos mahdollista paikkaa sen juomiseen. Parin kilometrin päästä löytyikin kylä. Kontrasti ilmastoituun, siloiteltuun majapaikkaan verrattuna oli suuri. Porsaat ja paljaspeppuiset lapset juoksentelivat kujilla yhdessä kanojen ja koirien kanssa, riisiolkikasa oli odottamassa siirtämistään, jättimäinen vesipuhveli löntysteli rehua etsien. Kenelläkään ei ollut kiire minnekään. Viimein löytyi kylän keskuskin, joka oli yhdistetty kauppa-besiiniasema-pubi-kahvila-postitoimista. Kylän miehet nauttivat virvokkeitaan muovituoleilla istuen. Paikan emäntä osasi muutaman sanan englantia ja kaivoi kylmälaukustaan viileän olutpullon. Hintatietoisuuteni Myanmarin tasosta oli huono, mutta emännän mainitessa 5 euron summan paikallista valuuttaa, lähipöytien
|
Puhvelivoimaa |
porukka alkoi protestoimaan puolestani. Hinta putosi nopeasti 1 euroon, joka kai oli vain tuplahinta kohtuulliseen verrattuna. Konsulttipalkkiona käytin sen vitosen sitten pöytäkunnan virvokkeisiin. Alkoi hämärtää, mutta valoakin saatiin, kun pahaääninen generaattori pyöräytettiin tulille. Valon määrä vaihteli, nähtävästi sen mukaan kuinka moni jääkaappi sattui sillä hetkellä starttaamaan. Oli lähdettävä majapaikalle ja ruokaa etsimään.
Germaanista ruokaa
Ravintolassa meitä pidettiin taas kuin piispaa pappilassa ja syykin selvisi. Olimmme ainoat asiakkaat. Muutenkin monen kymmenen loma-asunnon alue oli lähes tyhjä. Tarjoilija kertoi, että saksalaisvieraat yleensä tulevat lokakuussa ja viipyvät maaliskuulle, mutta henkilökuntaa ei kuitenkaan lomauteta siltä varalta, että joku sattuisi tulemaan kesälläkin. Kuten yleensä paahdettu kananpoika riisin kera oli hyvää, mutta lieneekö johtunut saksalaisvaikutteista, että ruoka oli jotenkin neutraalin vivahteetonta. Vähän niin kuin tutulla Absilla.
Aavekaupunki
Seuraavana aamuna asiallinen skootteri odotteli tankattuna vastaanoton edessä. Variaattoriveto ja jarrukahvat sekä etu, että takajarruille, kypärät pehmeää ämpärimuovia, eikä minkaanlaisia papereita. Standardin mukainen menopeli siis. Skootteri käynnistyi ja veti hyvin, mutta jousitus olisi saanut olla kantavampi kaksi länsimaalaista sai jouset lyömään pohjaan isommissa kuopissa. Tämä pakotti varovaiseen ajotapaan ja hyvä niin. Pääkaupungin keskustaan hurautti varttitunnissa ja olin ajatellut jättää skootterin parkkiin jonkin tavaratalon parkkipaikalle, sillä silloisen kokemukseni mukaan liikenne olisi hektistä tempoilua tuhansien skoottereiden seassa. Eipä ollut. Välillä köröttelimme 7-kaistaisella baanalla aivan keskenämme, välillä jonkin lasista ja teräksestä rakennetun hotellin pihalta lähti kiiltelevä auto. Ei ollut ihmisiäkään. Pääkaduilta lähti
|
Pääkaupungeissa on aina niin ruuhkaista |
sivukatuja, joiden päässä kylttien mukaan sijaitsivat Myanmarin ministeriöt: maatalous- opetus-. finanssi- ja ties mitkä hallintorakennukset, jotka oli hajasijoitettu rehevään viidakkoon. Komeimman, parlamenttitalon lähelle pääsi ajamaankin ja ihailemaan klassiseen tyyliin rakennettua valtavaa kompleksia. Tuikeailmeiset vartija sallivat meidä pällistellä luomusta, mutta sisälle ei ollut asiaa.
Kulutusjuhlaa
Alkoi epäilyttää, että aavekaupungista ei saisi ruokaa tai vettä, laastareitakin olisi pitänyt löytää. Jälleen tuli yllätys. Ajoimme ostoskeskuksen näköisen kiiltelevän rakennuksen tyhjälle parkkipaikalle ja pääsimme sisään automaattiovista. Sisällä ilmastointi oli viilentänyt lämpötilan melkein kylmäksi. Leveiden käytävien lattia oli tahratonta marmoria ja hyllyt notkuivat tuttuja tavaramerkkejä, mutta asiakkaat puuttuivat. Toiseen kerrokseen pääsi tietysti rullaportailla. Olin jo
|
Kaikkea on, paitsi asiakkaita |
aikaisemmin ihmetellyt monen kanniskelemaa, kannellista, muutaman litran vetoista teräsastiaa ja kun niitä löytyi, aloin aukoa kansia ja tutkia mistä oli kyse. Kuin taikaiskusta paikalle ilmestyi neitokainen, joka selitti puhtaalla englannilla, että kyseessä on moniosainen eväsastia, jossa on omat kerroksensa riisille, currylle, salaatille jne. Variaatioita oli useita ja kaupatkin syntyivät kolmikerroksesta mallista. Tuossa vaiheessa en vielä tiennyt, että astia soveltuu huonosti salakuljetukseen. Vedet, laastarit ja välipalat löytyivät helposti, mutta norjalainen kylmäsavulohi sai jäädä kylmähyllyyn.
Majapaikasta mukaan oli saatu viitteellinen kartta, johon oli merkitty myös vesipuisto. Sinne läträämään ja liukumäkeen jonottamaan. Ihmeeksemme paikka oli auki, mutta taaskin parkkipaikka aivan tyhjä. Ei tarvinnut jonotella. Paikalla oli puutarhureja enemmän kuin turisteja. Suurin ja ainoa seurue oli kiinalaisperhe, jonka kanssa pääsi selfiekuviin. Altaissa oli kyllä vettä, mutta kierrätyskoneisto ei sentään ollut päällä, joten uiminen ei houkutellut. Sensijaan kahvio toimi kuin pitääkin ja leivonnaisiakin löytyi.
Hiiren kohtalo
Muuta tekemistä ei oikein keksitty, sillä buddhan kuvia oli jo matkan varrella nähty paljon. Käännyin majapaikkaa kohti, kun pari pisaraa kopsahti kypärään. Taivaalle vilkaisu ja Rangonin kokemukset mielessä aiheuttivat pienen paniikin ja oli hakeuduttava lähimmän katoksen luo. Ennätimme kastua vain vähän, skootteri tuelle, ja juosten suojaan. Aaltopeltirakennuksen sisällä oli kirjoituspöytä, muutamia tuoleja, hymyileviä burmalaisia ja pinoittain paperisäkkejä. Säkkien etiketeissä oli
|
Teetä tarjotaan vaikka eivät nuo asiakkaat taida kananrehua ostaa |
kanan kuvia, mistä päätellen kyseessä oli rehuvarasto. Osaltamme varastointi kesti aika pitkään sillä sade jatkui ja jatkui. Edustan parkkipaikka muuttui vähitellen järveksi, jonka reunamilla käytiin dramaattinen kamppailu, kun veden varaan joutunut hiiri taisteli hetken viemäriaukon imua vastaan, mutta hävisi. Rehuvarastossa oli kuivaa ja ystävälliset burmalaiset tarjosivat teetä keksin kera. Juttuakin yritettiin iskeä ja rehusäkkien päällä oli hyvä loikoilla. Taivas pysyi synkkänä ja vettä vain riitti.
Pakka sekoaa
Ennen pimeää oli pakko lähteä tien päälle. Tutun reitin majapaikkaan sulki nyt puomi, jota vartioi sotilasosasto rynnäkkökivääreineen. Lieneekö joku alivaltiosihteeri ollut matkalla jonnekin Mersun kyydissä. Ohimarssia ei oikein jaksanut jääda vesisateeseen odottelemaankaan, joten kännyimme takaisin keskustan suuntaan. Pakka sekosi. Tiet olivat outoja ja paperinen kartta muuttui nopeasti värikkääksi paperimössöksi, eikä bensiiniäkään ollut liikaa. Alkoi hieman harmittaa ja pysähdyimme tekemään tilannearviota. Liikennettä ei juuri ollut, mutta sitten paikalle pysähtyi burmalaiskuski, joka kysyi, että onko kaikki kunnossa. Piti myöntää että pieniä vastoinkäymisiä on.
Uitetut koirat
Kuski tiesi suunnilleen majapaikkamme sijainnin ja lupasi opastaa meidät reitin varren bensa-asemalle, jonka muistin. Sinne sitten ajettiin peräkanaa aika rivakkaan tahtiin. Perillä kuski ei millään suostunut ottamaan edes bensarahaa korvaukseksi puolen tunnin lenkistä. Sade oli tauonnut, tankki täysi ja bensa-asemalta saimme vielä mopopojan saattueeksi majapaikalle. Saattueelle bensaraha kelpasi. Kuivat vaatteet päälle ja vielä ennätti ennen pimeää kierrellä loma-alueen puistossa. Polun varrella kasvui suuria mangopuita joiden hedelmät alkoivat olla kypsiä. Puussa kysynyt mango oli aivan toista luokkaa kuin markettien tarjoomukset. Edes paikallisilta toreilta emme olleet saaneet näin raikasta, tummankeltaista, makeaa ja aromaattista hedelmää. Illallinen sujui totuttuun tapaan hieman eurooppalaisvaikutteisen porsaanleikkeen parissa. Nyt ymmärsimme kuitenkin pyytää pöytään tulisia mausteliemiä, joilla ruokaan sai hieman eloa.
Hikistä hommaa
Seuraava päivä meni tekojärven ympäristöä kierrellen. Illalla varasin mejapaikasta bussiliput parin sadan kilometrin taipaleelle tarujen Mandalayhin. Aamulla taksi vei meidät jonkinlaiselle risteyspysäkille hyvissä ajoin. Tulossa oli kuuma päivä ja puolen tunnin odottelun jälkeen alkoi jo tuntua tukalalle. Muitakin matkustavaisia kertyi paikalle, mutta he eivät oikein tienneet milloin bussi olisi tulossa- Varmaan aamupäivällä oli yleisin vastaus- Puolentoista tunnin odottelun jälkee auto viimein körötteli paikalle ja neljän tunnin matka pääsi alkuun. Tututtuun tapaan kaikki räppänät olivat auki, mutta tällä kertaa se ei riittänyt ja Mandalayhin saavutteassa olo oli aika riutunut. Ihmiset selittivät, että sisämaassa sään vaihtelut olivat paljon jyrkempiä kuin rannikolla ja kevään kuuma kausi muistutteli vielä itsestään.