Jossain vaiheessa inkkarikanootin melominen alkoi kyllästyttää ja virittelin toiseen laitaan peräpäähän tuumaisesta vanerista n. 15×15 cm:n vahvikkeen kahden puolen laitaa. Vahvikkeeseen kiinnitin 27 paunan Minnkota -sähköperämoottorin. Jo alkoivat maisemat vaihtua. Oli oikein mukavaa liukua reipasta soutuvenevauhtia pitkin veden pintaa, lähes äänettömästi.
Jano kasvaa juodessa ja seuraavaksi alkoi kehtuuttaa kanootin ja tarvikkeiden kantaminen tai autokyyti rantaan. Lääkkeeksi hitsailin isoilla kottikärrynpyörillä varustetun "trailerin" joka kiinnitetään kuormaliinoilla kanootin pohjaan. Nyt kanootti ja kaikki tarvittava kulkivat hyvin kevyesti lihasvoimin rantaan, n. 300 m.
Kun kanoottikavereita ei aina saanut mukaan, ryhdyin kouluttamaan rhodesiankoira Boboa matruusiksi. Koulutus on vielä hieman kesken, sillä lähtökohtaisesti Bobo inhoaa vettä ja lahjusten täytyy olla todella maistuvia, jotta hurtta suostuu omin jaloin astumaan alukseen. Kantamalla Bobon saa kanoottiin, mutta voimille sekin käy, sillä koira painaa 40 kiloa ja pistää tietenkin koko ajan vastaan.
Nyt ollaan kuitenkin siinä pisteessä, että teemme muutaman tunnin retkiä ympäristöön. Savonlinnan torilla ja lähilaitureilla ihmetys on aluksi melkoinen kun liumme kohtalaista vauhtia käytännössä äänettömästi satama-altaassa.
Pari kertaa rantautuminen osoittautui kosteaksi puuhaksi, sillä Bobo ei oikein malta odottaa vuoroaaan ja ryntää maihin heti kun on hyppyetäisyydellä. Liukas kanootin pohja tietenkin luistaa tassujen alla ja tasapainoton ponnistus aiheuttaa helposti koko kanootin kaatumisen. Siispä oli kehitettävä Merihurtta-versio 2.0. Aiempaan verrattuna parannuksena on toinen perämoottorin kiinnityspaikka siten, että perämies on lähempänä kanootin painopistettä. Matruusi sai väljemmät tilat ja kumipohjaisen maton, joka pitää hyvin tassujen alla.
Nyt purjehtiminen ja rantautuminenkin ovat kohtuullisen vakaita ainakin kanotoimisen mittapuulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti