Poika sanoi, että minun pitäisi ruveta pitämään blogia. Se kuulemma vähentäisi tarvetta päivitellä suullisesti nykypäivän ilmiöitä, mikä taas helpottaisi läheisteni oloa. Jos kauempana asuvat sattuisivat blogia lukemaan, se olisi heidän murheensa.

Niinpä sitten aloitin, vaikka en oikein tiedä mikä tämä blogi oikeastaan on. Poika kehotti muistelemaan keskikoulun ainekirjoitusta, mikä olikin hyvä neuvo, vaikka äidinkielen opettaja joskus sanoi, että aivan kaikkeen ei tarvitsisi paperia tuhlata. Nyt voin lohduttautua, että paperia ei kulukkaan, bittejä vain, ja niitä sataa koko ajan jostain avaruudesta.

Siispä aloita bloggaamisen viime sunnuntain luontoretkestä. Jouduin tekemään kaksikin versiota, sillä poika sanoi, että ensimmäinen versio ei oikein vastaa blogien tyyliä, vaikka tosiasiat pitivätkin paikkansa. Laitan tähän nyt sen jälkimmäisen korjatun kuvauksen, mutta sen jälkeen on myös alkuperäinen, koska se nyt tuli tehtyä, eikä niitäkään bittejä viitsi hukkaan heittää. Kuvia olisi kuulemma pitänyt liittää, mutta sen verran kosteaa retkellä oli, että en uskaltanut kameraa ottaa esille. Sulkeissa on kuitenkin kuvien paikat.

Siispä: Sunnuntain sienimetsässä

Sunnuntai-iltapäiviä voisi käyttää muuhunkin kuin kodinhoitoon ja tänä syksynä keltaiset, seleenipitoiset kanttarellit vain odottavat poimijaansa, mistä on kiittäminen koko kesän jatkunutta suotuista säätä sienien kehittyä.

Pakkasimme maasturiimme itsemme lisäksi molemmat koiramme Be:n ja Bo:n, nelivuotiaan Arnoldin ja pappamme, joka kulttuuriharrastusten lisäksi on kiinnostunut metsäluonnosta. Pian pääsimmekin koskemattomaan kuusimetsään luistamattoman nelivetojärjestelmän ansiosta. Aurinko siivilöityi kultaisena ikikuusten runkojen välistä sammaleiselle polulle, korostaen kanttarellien keltaista hehkua. (Kuva).

Koirat halusivat tehdä lähempää tuttavuutta metsän eläinten kanssa ja piipahtivat omille retkilleen iloisen haukunnan kera. Puput varmaan rakastavat, kun niille tarjotaan mahdollisuus henkilökohtaiseen juoksuvalmennukseen. Myös Arnold nautti metsän rauhallisesta tunnelmasta, joskin hänen mielestään puiden juuria polulla pitäisi hieman tasoittaa. Pappa sen sijaan kulki kuin hirvi.

Artesaanin päreestä valmistama kori täyttyi nopeasti kukkuroilleen syksyistä herkkua!!! (Kuva) Oli aika kääntyä takaisin varsinkin kun taivaalta alkoi hieman tihkua vettä. Eihän tämä olisi haitannut Hally Hensenin koreteksiin pukeutunutta ryhmäämme, mutta mieleen alkoivat nousta herkulliset sieniruoat helmeilevän valkoviinin, ciabattan ja kalamata-öljyn kanssa nautittuna.

Be ja Bo saapuivat sopivasti paikalle, kun saavuimme maasturillemme. Ennen autoon siirtymistään he halusivat kuitenkin virkistäytyä läheisessä lammessa (Kuva) Tämä uimaretki helpottaisi mukavasti koiriemme huoltoa, tänään ei muuta kylpyä enää tarvittaisi.

Ajelimme kotiin paikallisen tavaratalon kautta, josta papan mukaan saisi hyvää kalaa sienten kera nautittavaksi. Pian hän saapuikin parkkipaikalle kalapaketti kainalossaan. Norjalainen lohi oli ollut lopussa mutta paketissa oli kuulemma paikallisia muikkuja perattuna. Oli sopiva hetki lähteä kokkailemaan, sillä uineiden koirien luonnollinen, mutta voimakas tuoksu alkoi tuntua autossa.

Kotona rakensimme herkullisen lähilounaan, joka koostui tietysti omin käsin poimituista, paahdetuista kanttarelleista sekä lisäksi uunituoreesta leivästä, ekstraneitsyen oliiviöljystä sekä ulkona paistetuista muikuista luomuruisjauhoissa leivitettyinä. Ruokajuomaksi valitsimme Gruyerin alueen hieman mineraalisen, mutta pehmeän hilloisen valkoviinin, koska sen paahteinen bogue sopii hyvin muikun ja kanttarellien liiton kruunaukseksi (3 kuvaa).

Ja tässä alkuperäinen versio:

Luontoretki sunnuntaina

Iltapäivällä koirat alkoivat osoittaa, että lenkille pitäisi päästä, muuten voisi sattua vesi- ja viemärivahinkoja. Niinpä sitten pakkauduimme pojan autoon ja ajelimme tukkitien varteen. Tarkoituksena oli poimia sieniä. Tänä syksynä niitä riittäisi, kun koko kesän oli satanut.

Koirat lähtivät kuin ammuttuna auton luota, jokin niitä houkutteli kirsun liikkeistä päätellen. Keräiltiin sieniä vasuun, vaikka koivumetsässä niitä kanttarelleja olisi ollut enemmän kuin synkässä kuusikossa. Saatiin kuitenkin sen verran, että niistä voisi kastikkeen tehdä. Arnoldin jalka alkoi painaa ja lisäksi jatkuva sade rupesi tunkeutumaan vaatteiden läpi. Päätimme siirtyä kuivempiin tiloihin ja koiratkin tulivat viimein autolle käytyään rypemässä mutalammikossa.

Auton ikkunat huurtuivat heti märistä koirista, mutta märän koiran hajun lisäksi ilmassa oli voimakkaampaakin. Koirat olivat varmaan löytäneet jonkin mädänneen eläimen raadon ja nyt niiden hengityksen haju voitti raikasteen tuoksun 10-0.

Sienisaaliin lisäksi ruoaksi tarvittaisiin muutakin ja kävin matkan varrella ostamassa kaupasta pikkumuikkuja, ne kun olivat valmiiksi perattujakin. Vähän kyllä säälitti muikun perkaajan puolesta: on kova homma puhdistaa kilokin seitsensenttisiä kaloja. Toista se on lohen kanssa: yhden kalan suolistuksella saa ainakin viisi kiloa valmista.

Kotona paistoin muikut voita säästelemättä rapeiksi. Soosi syntyi sienistä ja on myönnettävä, että vaalea kylmä viini kyytipoikana oli oikein kelvollista.

Koirat olisivat halunneet piehtaroimaan sänkyyn vasta vaihdetuille lakanoille. Kun eivät päässeet, alkoivat murjottaa. Muuten luontoretki onnistui oikein hyvin.