Mopolla etelänmatkalle

Joskus on hyväksi katsella vähän ympärilleen ja surffaamalla pääsee pitkälle tässä katselussa. Kun ajokelitkin näyttivät vaihtuvan kesäkuun mainioista heinäkuun alun loistaviin, oli aika tutustua naapureiden moottorikulttuurin tarjontaan. Kiinnostavimmaksi tapahtumaksi valikoitui Moto-Unicin sivuilta Laagnassa järjestettävä ida-Viru Moto -tapaaminen 7.-9. Heinäkuuta. Kun vielä sivuston ylläpitäjä ystävällisesti päivitti ohjelman englanniksi, tarvitsi vain ilmoittautua ja varata lauttaliput. Tapahtuman osallistumismaksu olisi 40 e ja siihen kuuluisi telttapaikan ja ohjelman lisäksi kaksi illallista, kaksi aamupalaa, lounas, kehystetty ryhmäkuva ja vierailujen pääsymaksut. Ei paha.

Menopeliksi valitsin viissatasen Honda Silverwingin vuodelta -81, koska järjestäjät toivoivat kaksipyöräisiltä vähintään 35 vuoden ikää tai vaihtoehtoisesti valmistusmaalta suunnitelmatalouden juuria kuten Tsekkiä, Unkaria, DDR:ää tai Venäjää. Wingiin olen oppinut luottamaan yli 70 000 kilometrin matkalla ja pidän sen ominaisuuksista ja omituisuuksista.

Vanhaa ja uutta tekniikkaa

Kokeilumielessä varustin Wingin tankoon kiinnitettävällä, Celly-merkkisellä kännykkäkotelolla ja kännykkää samanmerkkisellä 2,4 A:n pikalaturilla. Ostinpa tupakansytinpistokkeen virtaa varten, mutta sitä paikalleen sovitellessani sivukoteloon huomasin sellaisen jo ruuvailleeni paikalleen kypäräpuhelimia varten kymmenisen vuotta aikaisemmin. Kumma kyllä sytytinpistoke toimi edelleen, vaikka sitä ei ollut käytetty yhdeksään vuoteen.

Lähtöaamuna puoli kuudelta tuli katsottua kalenteria tarkemmin kuin lämpömittaria ja varustus oli kalenterin mukainen. Puolivälissä matkalla Helsinkiin, ensimäisellä taukopaikalla Pertunmaan Kuortissa nivelet eivät olleet aivan vetreimmillään, sillä lämpötila oli ollut koko parituntisen etapin ajan alle kymmenessä asteessa. Jo virta-avaimen käsittely horkkaisilla sormilla tuotti vaikeuksia puhumattakaan pyörän päältä nousemisesta. Pienen odottelun jälkeen sylinterien lämmössä, sain kuitenkin tankattua pyörän ja itsenikin.

Makasiiniterminaalille tullessani lämpötila oli jo noussut miellyttäväksi, eikä erityiskuvioita tarvittu laivaan astumisessa. Olin valinnut punaiset laivat hinnan ja nopeuden perusteella, eikä nouto-delin ruokakaan ollut hullumpaa, paahdetut sellerinvarret kaalikääryleiden kanssa olivat maukkaita. Lauttamatka meni rattoisasti turkulaisen harrikkakuskin kanssa tuumaillessa. Hän oli menossa Narvan Motofest -tapahtumaan.

Viron valtatiellä

Noin kaksisataa kilometriä valtatie ykköstä Tallinnasta Laagnaan, 12 kilometriä Narvasta länteen, sujui mukavasti, mutta tylsiä ajettaviahan nämä Baltian päätiet ovat: suoraa jollotusta vähin laaksoin ja kukkuloin. Niinpä oli mahdollista tutkia uuden kännykkätelineen ja laturin toimintaa. Puhelimen kosketusnäyttö toimi kotelon läpinäkyvän muovin läpi aika hyvin, mutta vain paljaalla sormella, ajohanskalla tökkien ei ollenkaan. Jonkinlaista akrobatiaa aiheutti vasemman käden hanskan riisuminen, puhelimen tökkiminen sormella ja tiukahkon hanskan pukeminen ilman oikean käden apua. Lisäksi kotelon muovi naarmuttuu helposti.

Kotelon sulkeva vetoketju lienee vesitiivis, mutta kun kännykkään yhdistetään kuulokkeen johto, pitää vetoketju jättää raolleen. Epäilenpä, että sateisella säällä vesi löytää tiensä raon kautta puhelimen sisuskaluihin. Tosin Xcoverini pitäisi olla vesitiivis. Ainakin se ja Here-karttasovelluksen täti opastivat minut läpi lokakuisen, sateen jälkeisen Bangkokin, iltahämärissä, vasemmanpuoleisessa liikenteessä ja välillä 8 kaistan yli ryhmittyen kevarilla, joka oli hitusen liian leveä autojonojen välissä puikkelehtimiseen.

Tehokkaan kännykkälaturin ja tiiviin kotelon yhteistyö ei toimi. Varttitunnin latauksen jälkeen kännykkä ilmoittaa lopettavansa latauksen akun ylikuumenemisen vuoksi. Palovammoja ei aivan syntynyt kädellä lämpöä kokeillessa, mutta muoviosat olisivat varmaan pian kärsineet. Osasyynä kuumenemiseen on suuren latausvirran lisäksi kotelon nerokas rakenne: kännykkä nimittäin kiilataan koteloon liiviisti istuvaksi vaahtomuoviliuskoilla, jotka ovat samaa ainetta kuin retkipatja, siis eristävät lämpöä oikein hyvin. Harmittelin, ettei teholatausta tullut testailtua jo Kuortissa, olisivat sormet pysyneet lämpiminä kännykkäkotelossa. Latausongelma ratkesi siirtämällä kännykkä väljään tankkilaukkuun. Puritaanit sanovat kännykkäongelmiin, että mitä joutavaa, paperikartoilla on pärjätty ennenkin. Niin minäkin ajattelin siihen saakka, kun eräällä reissulla aivan oudossa paikassa, trooppisessa kaatosateessa, kartan paperi palautui selluloosamössön olomuotoon.

Liikenne soljui varsin sopuisasti ja suvaitsevaisesti. Tämän näki esimerkiksi siitä, että päällystetöiden osuuksilla motoristit pääsivät autojonojen ohi ilman sen kummempia autoilijoiden mielenilmauksia tai tööttäyksiä. Tosin uuden ja vanhan päällysteen pitkittäinen korkeusero aiheutti hieman ylimääräisiä liikkeitä omalle kaistalle palatessa.

Heimoveljien hoteisiin

Laagna on pieni kylä vähän Narvasta länteen ja siellä on idyllinen kylpylä-hotelli, jonka nurmelle oli kokoontunut hieman yli kaksisataa motoristia vanhoine menopeleineen. Vastaanotto oli ystävällinen ja ihmeekseni Silverwingini herätti kiinnostusta virolaisissa, vaikka se ei niin harvinainen meillä olekaan. Syykin selvisi: 70-80 luvun japanilaisia ei paljon Virossa ole, sillä uutena niitä ei ole tuotu lainkaan ja 90-luvulta lähtien japanilaisten tuonti on kohdistunut uudempiin malleihin. Toisaalta teknisesti suuntautuneita vanhan tekniikan harrastajia kiinnostivat Hondan erikoiset ja valmistusaikanaan edistykselliset ratkaisut.

Olin ilmoittautunut tapahtumaan jälkijättöisesti ja ajattelin, että katon alle en enää sovi. Jaettuun hotellihuoneeseen olisi kuitenkin vielä mahtunut, mutta kun ilta oli ollut lämmin, kyseessä oli heinäkuun 7. päivä ja tuntemattomien huonekumppaneiden kuorsaustaidot eivät olleet tiedossa, päätin majoittua telttaan. Tämä oli virhe.

Ilta kului rattoisasti jutustelun, kylpemisen, saunomisen, uimisen, syömisen ja juomisen parissa. Ajatusten vaihtokin onnistui enimmäkseen suomeksi. Vanhojen moottoripyörien harrastajat virossa ovat enimmäkseen sitä ikäluokkaa, joka on opetellut suomea televisiosta ja osa oli ollut töissäkin Suomessa. Mukavaa oli huomata, että mukana oli myös lapsiperheitä ja nuoria moottorikulttuurista kiinnostuneita. Minun mielestäni erikoinen, mutta mukava piirre oli myös se, että kaupallisuus oli minimissään: minkäänlaista myyntiä ei ollut. Ei metrilakua, ei makkarakojuja, ei olutjuottoloita, ei nahkatuotteiden kauppiaita. Järjestäjät olivat ilmoittaneet etukäteen, että olutta ym. saapi juoda ihan luvan perästä ja ruoan yhteydessä eri toten, mutta juomat on tuotava itse mukana. Periaate sopi minulle, sain mitä tilasin.

Hengen nostatusta

Avajaisillan ohjelma koostui ilmeisesti mieltä kohottavista puheista, jotka eivät minulle eestinkielisinä oikein avautuneet ja monenmoisista eri-ikäisten neitosten tanssiesityksistä. Sitten soitettiin tietysti Rock and Rollia klassiseen tyyliin, mutta ei aamuyön puolelle. Nukkuminen teltassa alkoi oikein leppoisasti kahden päällekkäisen makuupussin sisällä. Kahden aikoihin alkoi sitten vilu hiipiä pusseihin ja aamuyöstä oli pakko pukea päälle ajovarusteita lukuunottamatta koko mukana ollut karderobi. Aamu toi auringon ja lämmön. Aamupuurolla joku totesi lämpötilan yöllä käyneen lähellä nollaa.

Hampaita teltan luona pestessä huomioni kiinnittyi läheiseen pikkutelttaan ja sen lähelle parkitettuun polkupyörään. Kohta asukaskin kömpi ulos ja hän osoittautui nuorehkoksi neitokaiseksi. Kontrasti alueen muun porukan habitukseen ja kulkuneuvoihin oli huomattava ja osoittautui, että että tyttö oli Israelista kuukauden fillarikierroksella Baltiassa. Sanoi tulleensa edellispäivänä ja etsineensä rauhallista yöpaikkaa. Yllätys oli ollut melkoinen, kun nurmikolle oli iltapäivällä alkanut puksutella mitä kummallisempia kaksi- ja kolmipyöräisiä vielä kummallisempine kuskeineen. Hyvin oli kuitenkin nukuttanut ja neitokainen yöpyi vielä seuraavankin yön teltassaan, oli kuulemma turvallinen tunne tässä seurassa?!?

Lippu salkoon

Lauantain ohjelma alkoi lipunnostolla ylevine puheineen, joista hieman pääsin perille vieressä kuunnelleen pariskunnan tulkkauksen ansiosta. Lähdettiin moottorimarssia kohti Sillamäkeä. Siellä pääsi tutustumaan hienon puiston ympäröimaan, neuvostoaikoja taltioivaan museoon ja kuulemaan paikallisen asukkaan kertomuksia Sillamäen menneisyydestä ja nykyisyydestä. Sain englanninkielisen opastuksen henkilökohtaisesti, kun muut kuuntelivat jutut viroksi tai venäjäksi. Mielestäni tämäkin kuvasi tapahtuman huomaavaisuutta ja ystävällisyyttä.

Osoittautui, että Sillamäki ei suinkaan ollut surkea, eristetty neuvostoslummi, vaan etuoikeutettu, hyvinvoiva ja hyvin toimeentuleva yhteisö, johon erityisesti Stalin oli panostanut. Seuraavaksi tulleet Hrutsovin ja Bresnevin kaudet näkyivät alueen arkkitehtuurin kerrostumissa. Rakennusten tyyli vaihtui tyylikkäistä klassisista ja hyvintehdyidtä taloista aluksi kalkkitiilistä muuratuksi tehoarkitehtuuriksi ja lopulta ankeiksi betonielementeiksi. Kaiken aikaa asukkaat kuitenkin asuivat väljästi, ruokaa riitti kaupoissa, eikä autoa tarvinnut jonottaa vuosikausia.

Aivan pyyteetöntä hyväntekeväisyyttä alueen kehittäminen ei kuitenkaan ollut. Neuvostojohtajat halusivat pitää hyvinkoulutetut, osaavat, joskin eristetyt kansalaisensa hyvällä tuulella ja tuottavina, sillä Neuvostoliitto tarvitsi ydinaseohjelmaansa uraania, jota tuolloin oli helpoimmin saatavissa läheisen palavan kiven esiintymän louhinnan sivutuotteena. Toisena sivutuotteena syntyi kauniissa turkooseissa väreissä kimaltelevia altaita Suomenlahden rannalle, mutta näille välimerellisille altaille ei saanut mennä uimaan, eikä niitä sopinut kummastella.

Eipä siis kannattanut ihmetellä monen keski-iän ylittäneen sillamäkeläisen haikailua Stalinin aikoihin ja peiteltyä nykymenon arvostelua. Pudotus eliittialueesta tavalliseksi pikkukaupungiksi on täytynyt olla pettymys ja Isä-Aurinkoinen oli edelleen korkeassa kurssissa.

Museon ulkopuolella ajopelimme saivat ansaitsemaansa kiinnostusta ja ihmettelyäkin siitä, miksi jotkut vaivautuvat tuulen pieksäntään, sateen kasteluun ja jatkuvaan huoltotyöhön, kun autokin on jo keksitty.

Yhteistä historiaa

Sillamäestä jatkoimme Sinimäelle, jonka senkin menneisyys osoittautui dramaattiseksi myös Suomen kannalta. Toisen maailmansodan loppupuolella neuvostojoukot hyökkäsivät rajusti Narvasta käsin ja ajoivat perääntyvät saksalaisjoukot virolaisine tukijoukkoineen kannakselle laajan Peipsijärven ja Suomenlahden väliin. Syntyi noidankattila, jossa kuoli eri lähteiden mukaan yhteensä yli 100 000 sotilasta heinä-elokuussa 1944. Alueella oli pitkään vaarallista liikkua räjähtämättömien ammusten ja miinojen vuoksi ja vain harva alkuperäisistä asukkaista palasi kotikonnuilleen.

Suomeen tapahtumat liittyvät siten, että useiden arvioiden mukaan Suomen puolustus ei olisi kestänyt Viron satamista ja lentokentiltä saapuvaa samanaikaista hyökkäystä Suomenlahden yli Kannaksen torjuntataistelujen lisäksi. Saksalais-virolaiset joukot saivat Sinimäessä viivytettyä neuvostojoukkoja marssimasta suoraan Tallinnaan ja Suomenlahden satamiin. Hyvin kirjoitettu kuvaus tapahtumista löytyy esim. osoitteesta http://www.rgjsco.com/fi/artikkelit/5-sinimaet-suurtaistelu-pysaytti-puna-armeijan

Ja huolto pelaa

Sinimäen pienen sotamuseon pihalla saatiin baabuskojen, maatuskojen ja dievuskoiden laittamaa mainiota seljankaa lihapirugojen kera. Tukevaksi picnic-pöydäksi kelpasi vaikkapa panssarivaunun (T-34?) keulapanssarin kansi, eipä arviolta tonnin painoinen pöytä huojahdellut.

Rajua meininkiä Narvassa

Sinimäeltä matka jatkui Narvaan. Siellä ihmeteltiin aluksi valtavaa hylättyä tehdasaluetta. Tällä kertaa osin englanniksi, osin suomeksi saadusta selostuksesta selvisi, että kyseessä oli Kreenholmin entinen puuvillatehdas, joka oli parhaimmillaan työllistänyt jopa 12 000 etupäässä eri puolilta neuvostoliittoa muuttanutta ihmistä. Viron itsenäistyttyä uzbekistanilaista puuvillaa raaka-aineena käyttänyt tehdas hiipui ja lopetettiin kokonaan vajaat kymmenen vuotta sitten. Voi vain kuvitella, mitä yli kymmenen tuhatta työtöntä on merkinnyt alueen kehitykselle. Linkki Suomeen on Marimekon tuotanto 2000-luvun alussa. Silloin Marimekko osti noin viidenneksen kankaistaan Narvasta.

Seuraavaksi päräytettiin Narvan linnan hehtaarien laajuiselle sisäpihalle, jossa meitä olivat vastassa Narva Motofestin pärinäpojat. Raskas venäläisrokki kaikui kiviseinistä ja meininki oli muutenkin vastakohta Laagnan vihreille niityille. Narvan kaupunki on mielenkiintoinen yhdistelmä eri kulttuureita, historiaa, etnistä taustaa ja tulevaisuutta Venäjän ja Viron rajalla. Vironkielisten osuus on vain 3 % ja Tallinnan hallitus joutuu tasapainoilemaan kieli keskellä suuta pitääkseen asukkaat tyytyväisinä EU-kansalaisina ilman haihatteluja idän suuntaan.

Niin mua viedään linnasta pomppulinnaan

Unohduin ihmettelemään Narvan linnan museota  ja pääjoukko ennätti siirtyä Narvajoen promenaadialueelle muutaman kilometrin päähän ennen kuin ymmärsin lähteä perään. Onneksi samaan suuntaan oli menossa pari venäjänkielen taitoista motoristia, joita peesaamalla, osin jalkakäytäviä pitkin, promenaadille päästiin. Kevyen liikenteen väylä joen rannassa oli nyt pyhitetty vanhojen moottoripyörien rajulle kilvanajolle, jossa ei sääliä annettu eikä rukoiltu.

Kyseessä oli noin kilometrin mittainen rata, jonka molemmissa päissä oli varsin tiukat käännökset ja keskivaiheillakin mutkaista. Tarkoituksena oli ajaa ensin yksi kellotettava kierros omaan tahtiin ja sen jälkeen toinen kierros mahdollisimman tarkasti samaan aikaan. Kyseessä oli siis tarkkuusajo, jossa taktiikkana näytti olevan ripeä kiihdytys vauhtiin ja sen jälkeen nopeuden pitäminen mahdollisimman tasaisena. Päätyjen tiukat käännökset ja tielle säntäävät katsojat sekoittivat pakkaa sopivasti. Kaksitahtisten aromaattiset savupilvet jäivät mukavasti leijailemaan jokilaaksoon kesäillan autiudessa.

Kuin kaksi IC:n marjaa

Pitihän tätäkin kokeilla, kun tänne asti oli tultu. Lähdin radalle viimeisenä noin sadasta osallistujasta, kun selfie-kuvaajille piti antaa mahdollisuus ikuistaa itsensä Wingin kanssa. Pientä säätöä ajosuoritukseeni aiheutti edellä ajaneen sivuvaunupilotin vekslailu jyrkemmän päädyn käännöksessä. Jotkut sivuvunukuskeista olivat iskeneet takapyörän lukkoon käännöksessä ja saaneet menopelinsä kääntymäään ilman peruutteluita, mutta edelläni ajaneella taisi nukkua vauva lullassa, joten hän otti käännöksen hillitysti, missä meni aikaa.

Jo äidinmaidossa siirtyvät motorismin ravinteet

Juhlaa ja filosofiaa

Suunnistaminen takaisin Laagnaan sujui ongelmitta ja perillä odottivat kylpylän saunat, perinteitä kunnioittava porsaanleike bicycleta-viinin kanssa ja tietenkin mielenkiintoinen kalustolajitelma yli sadan vuoden ajalta omine tarinoineen. Virossa ja Venäjällä on suhteellisen paljon pyöriä toisen maailmansodan ajalta. Amerikkalaisten Lend-Lease -ohjelma jätti etupäässä Harley-Davidsonin tuotteita seuduille ja kiireen vuoksi myös saksalaisilta jäi varsinkin Baijerin moottoritehtaan aikaansaannoksia. Oma lukunsa ovat sivuvaunulliset K-pyörät, Dneprit ja Uralit, joita käyttivät lähinnä armeija ja viranomaiset kansan tyytyessä kaksitahtisiin IC-, Tähti-, Jawa- ja Mz -kulkineisiin sekä Tula-skoottereihin. Vanhojakin pyöriä ylläpidettiin ja huollettiin, koska autoja ei ollut tai niitä joutui jonottamaan jopa vuosia. Meillä varsinkaan itäpyöriä ei arvostettu, jos oli mahdollisuus saada auto alle. Itsekin ostin 70-luvun alussa erittäin hyväkuntoisen, 12 000 km ajetun MZ:n 200 markalla naispuoliselta sosiaalisihteeriltä.

Laagnan hämärtyvässä kesäillassa palkittiin voittoisia tai muuten ansioituneita motoristeja diplomein, mitalein ja kunniakirjoin. Valitettavasti en tästä osuudesta paljon ymmärtänyt. Joku sai kuitenkin kantaakseen tapahtuman tunnusmerkin: mahtavat puhvelinsarvet ja jos oikein ymmärsin tarkoitus oli, että sarvien saajan yhteisö järjestää ensi kesän tapahtuman Haapsalussa. Sitä ennen on vuorossa talviralli helmikuussa Itä-Virossa. Pyysin puheenvuoron ja kutsuin virolaisia harrastajia Veteraaniralliin Himokselle.

Pitkä keskustelu teknis-taiteellis-filosofisesta ajattelutavasta Aleksei Ullen kanssa johti siihen, että pääsin fiilistelemään myös filosofin käytännön sovelluksella: bonk-henkisellä moottoroidulla potkulaudalla. Hieman arvelutti kun laitteen tekijä varoitti terävästi haukkaavasta etujarrusta ennen koeajoa. Muutenkin ajopeli vaikutti haasteelliselle hallittavalle. Etuvetoista, 200-kuutioista potkulautaa en ollut ennen ajanutkaan. Huoli oli aiheeton. Vempele kylläkin kiihtyi pettävän nopeasti keskipakokytkimen avustuksella ehkä kuuteenkymppiin ja olisi kulkenut paljon kovempaakin, mutta hallinta oli helppoa etupyörän päällä sijaitsevan, vakauttavan painon, moottorin hyrrävoimien ja paksun etukumin ansiosta. Jarrunkin kanssa tuli varovaisuudella toimeen.

Edestä tuulee

Alekseilla oli aiemmin näytillä vielä hurjemman näköinen, nelipyöräinen kulkuneuvo, joka oli kuin Mad-maxin bonk-painajainen. Tämä kone ei nyt ollut käytettävissä, mikä saattoi olla hyväkin asia terveyden ja hyvinvoinnin kannalta. Leipätyökseen Aleksei suunnittelee ja toteuttaa ergonomiatuotteita Teräskilta -nimisessä firmassa. Ainakin menopeleissä ergonomia oli kohdallaan.

Vielä ohjelmassa oli kokon polttaminen ja 70-luvun rokkia aamuyöhön. Classic Ridersien Pavel Petrash oli osaltaan vastuussa Laagnan tapahtumasta ja hän sai ansaitsemansa kiitokset hyvistä järjestelyistä ja tapahtuman hienosta tunnelmasta.

Hit the road Jack

Seuraava aamu tervehti melko sirkeäsilmäisiä motoristeja auringonpaisteisena. Emännät olivat valmistaneet aamupalaksi tuhteja makkaravoileipiä. Oli aika tunnelmalliselle lipun laskulle ja haikeille jäähyväisille. Vielä lähtiäisiksi kaikille annettiin kehystetty luokkakuva tapahtuman osallistujista. Portilla minulta kysyttiin tiesinkö jo kilvanajon tulokset. Enpä tiennyt ja yllätys oli, että olin sijoittunut neljänneksi sekunnin erolla kolmossijasta.

Kotimatka sujui totutun kaavan mukaan lukuunottamatta Viking-linen uutta sisäänajoväylää, joka oli opastettu vain rahtiliikenteelle. Onneksi aikaa oli tällä kertaa runsaasti arpoa vaihtoehtoisista väylistä. Nyt olin lautaksi valinnut Fasterin, joka olikin nopea, alle tunti ja kolme varttia Tallinnasta Helsinkiin. Lautta on pieni, mutta tarpeeliset palvelut löytyvät, kuten pullo- ja pallomeri sekä ruokaa ja juomaa. Ruokalan kokin eläintiede tosin kaipaisi päivitystä, luvattu lohi oli ilmiselvästi kirjolohta nahkoineen. Ehkäpä kokin raaka-aineiden hintatietous oli paremmin hanskassa kuin lajituntemus. Humppaaminen tällä laivalla jää vähemmälle, mutta kuka nyt hikisissä nahkarytkyissä jaksaisikaan. Toisaalta taas fetisistit, hmm...

Lauttaa odotellessa paikalle pärähti tuttu harrikkakuski tulomatkalta ja pääsimme vertailemaan Narvan Motofestia ja Laagnan Ida-Viru Motoa. Tämänvuotisessa Motofestissä mopo oli keulinut vähän liikaakin -sananmukaisesti- eikä onnettomuuksiltakaan ollut vältytty. Sen sijaan Laagnassa ei turhasta pullistelusta ollut tietoakaan. Ehkäpä Unic-Moton kinkerit ovat enemmän aikuiseen makuun.

Ilta alkoi jo hämärtää ja käsiä paleltaa ennen kuin olin Savonlinnassa. Nyt kännykkä/radio/teline/kuulokkeet yhdistelmä oli toiminut hyvin ja viihdyttävästi. Saunan lämmössä oli mukava muistella mennyttä viikonloppua.

Provokaatio

Opimmeko tästä mitään? Ainakin sen, että lähteminen kannattaa. Reissussa oppii ja näkee asioita uudesta näkökulmasta, mikä ei ole haitaksi. Toiseksi, tapahtumia voi toteuttaa muutenkin kuin kaupallisista lähtökohdista. Kolmanneksi, meillä on eteläisen naapurin kanssa aika paljon yhteistä historiaa ja ajattelutapaa eikä kieli ole ongelma. Neljänneksi uudet vempeleet kannattaisi testailla ennen reissua, eikä sen aikana. Viidenneksi, kalenterin voisi Suomen kesässä unohtaa ja katsella ikkunasta ulos ja lämpömittaria, jos tien päälle aikoo.

Siispä esitänkin virolaisilta kysymättä, provosoivasti, Ida-Viru Moton kokemusten perusteella: Kun Veteraanirallin järjestäjiä ei näytä olevan Suomessa jonoksi asti ainakaan tätä kirjoitettaessa heinäkuun lopussa, niin mitäpä jos järjestäisimme sen yhdessä virolaisten kanssa. Paikka voisi olla Tallinnan lähellä, Naissaari, Narvan linna, Kuressaaren linna tai Mändjalan alue Saaremaalla, Hiidenmaa, Vormsin saari, jopa Kihnun saari voisi toimia Pärnusta käsin. puhumattakaan tutummista seuduista kuten Tartto, Pärnu tai Vöru. Sopivia, mielenkiintoisia paikkoja 200 km:n säteellä Tallinnasta löytyy paljon. Kustannukset eteläisessä naapurissa ovat huomattavasti meikäläisiä pienemmät, mutta lahden ylitys tietysti maksaa ja matkaa kertyy Utsjoelta hieman enemmän kuin Hankoon.

Joka tapauksessa Unic-Moton kinkereistä jäin niin hyvä maku, että ensi kesänä sinne on päästävä uudelleen!